Rakastan työtäni. Tai ainakin se minussa joka tajuaa käyvänsä töissä, joka ei ihan tiedosta olevansa naimisissa ja on hemmetin asiantunteva ja fiksu ja näppärästi irti omista kokemuksistamme, mutta soveltaa alituisesti tietoaan työssään. Tai jotakin muuta yhtä sekopäisen kuuloista.
Joo loma unohdettu ja eka työviikko takana. Jotenkin väsynyt mutta tyytyväinenkin olo. Jokainen ”onnistuminen” työssäni. Jokainen edes hitusen lämpöiseen suuntaan ohjattu varhainen vuorovaikutus vanhemman ja lapsen välillä ennalta ehkäisee lapsen joutumista kaltoinkohtelun uhriksi. Näin uskon tai ainakin haluan uskoa. Rakastettu, hoivattu, huolehdittu lapsi uskaltaa kertoa mahdollisesta kaltoinkohtelustaankin nopeammin ja saa apua kun häntä uskotaan. Välittävä vanhempi on epätodennäköisemmin hyväksikäyttävä lastaan kohtaan. Kiintymys toimii turvana molemmin puolin. Toki poikkeuksia löytyy, mutta haluan kokea, että työni on merkityksellistä. Haluan uskoa, että siinä pystyn kääntämään omia kokemuksiani viisaudeksi kohdata riskiperheitä suoran avoimella tavalla, joka toivottavasti herättää heidät kuvitelmastaan, että vauva hoituu siinä sivussa toisella kädellä vähän ruokaa naamaan tyrkäten. Jotkut eivät tähän muutokseen pysty ja haluan bongata heidät. Viedä asiat eteenpäin ja varmistaa, että lapsen etu menee vanhemman itsekkyyden ohitse. Yksin en voi vaikuttaa. Tiimiä tarvitaan. Kontakteja tarvitaan. Kaikkien vahvaa yhteistyötä lapsen edun nimissä tarvitaan. Se ei ole niin itsestään selvää miltä kuulostaa. Kollegtiivinen dissosiaatio pahojen asioiden edessä vaivaa edelleen liian herkästi sosiaali-ja terveydenhuolto henkilökuntaa. Harva vanhempi myöntää olevansa paska. Harva tunnustaa kaltoinkohtelevansa lastaan, vaikka merkit olisivat selkeät. Aikuista uskotaan edelleen lasta herkemmin! Se on surullista! Se on väärin!
Avainsanat: hyväksikäyttö, kaltoinkohtelu, lapset, työ, uskominen
Lueskelin ja tein korjauksia tekstiin, johon on koottu lapsuuteni palasia. Tuo kokemukseni heitti minut samantien tunteettomaan hällä väliä olotilaan ja lisäsin liian yksityiskohtaisesti kokemiani asioita. Sitä sitten taas järjen aktivoituessa panikoin ja peruin korjauksiani kirjoittajalle. Hän onneksi ymmärsi ja oli samoilla linjoilla. Ei halunnut tehdä kirjasta sosiaalipornoa vaan tuoda kauniimmin esiin ääntäni.
Tuo oli selvästi minulta myös itseni tunnustelua. Katsomista löytyykö rajani. Uskallanko pitää niistä kiinni vai annanko itse satuttaa itseäni. Minä opettelen rajaamaan, silloinkin kun osa minusta taistelee sitä vastaan. Itsetuhoisesti tahtoisi heittää kaiken auki kaikkien ihmisten eteen. Se ei kuitenkaan palvelisi minun kasvuani. Ei vahvistaisi ja eheyttäisi minua vaan hajottaisi lisää.
Minä haluan löytää ja kehittää itsessäni sitä hyvää arvostavaa aikuista, joka hoivaa ja huolehtii myös itsestäni. Voin tukea muita jakamalla elämäntarinaani, mutta yksityiskohdat eivät kuulu kellekään. Niitä käsittelen ainoastaan turvallisten ihmisten kanssa. Terapiassa tunnen noita kipeitä muistojani saaden samalla korvaavaa suojaavaa, hyväksyvää ja hoivaavaa turvaa. Se on minun ”integraationi” peruspilareita. Tarvitsen vielä ulkopuolista vanhemmoivuutta vahvistaakseni aikuisuutta minussa, mutta koen olevani matkalla. Hyvällä tiellä poispäin menneisyydestä kulkemalla kuitenkin suoraan sitä päin. Läpielämällä traumani haluan uskoa niiden otteen hiljalleen hellittävän otettaan minun arjestani ja pystyn elämään yhä vapaammin elämääni nykyisyydessä kaikkena sitä mitä minä olen. Piilottamatta tai hylkäämättä osia itsestäni/ tunteistani/ ajatuksistani.
Avainsanat: aikuisuus, DID, eheytyminen, integraatio, Luottamus, toivo, Trauma
Kävin kylässä porukoilla. Joo miksi? Koska en osaa sanoa ei, en halua tulla. Koska osa minussa joka kerta toivoo edelleen, löytävänsä pilkahduksen ”oikeaa” vanhemmuutta. Lapsi minussa haluaisi edelleen saada edes kerran kokea vanhempiensa aidon välittämisen tunteen. En ole vieläkään surrut tarpeeksi läpikotaisin, sitä faktaa, etteivät nuo kaksi ole koskaan olleet, eivätkä koskaan tule olemaan minulle, sitä mitä lapsi minussa kipeästi kaipaa ja toivoo.
Visiitti meni tyypilliseen tapaan heidän kinatessaan ja isäni näyttäessä kuin lapsen vanhemmalleen, että katso nyt kuinka minä osaan itse! Eikä edes osannut tai ottanut neuvoja vastaan. Oli siis saanut ilmaisen valmislettutaikinan ja sen tekoa sekä mehulingon käyttöä hän nyt halusi esitellä ylpeänä tyttärelleen. Minua vain säälitti, ei tehnyt lettuja, kaatoi huonosti sekotetun taikinan liian pieneen vuokaan ja piti uunissa ihan liian kauan. Teki mehua pikkutilkan ja kun tyttöni ei voinut allergian vuoksi maistaa harmitteli, kun ei tykkää sen mehusta. Ei osannut vaihtaa tietokoneen salasanaa, mutta suu vaahdoten selitti, miten sen kone voidaan kaapata, jos salasana ei ole riittävän vahva.
En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Kovasta pannarista riitti tasan yhdet pikkupalat kaikille ja itse se veti kaksi, mun huoneen ovessa on edelleen lukko, eivät ole yli kahdessakymmenessä vuodessa saaneet siirrettyä sitä takaisin vessan oveen. Otin siitä kuvankin itselleni. Kaiken kaikkiaan käynti oli surullinen enemmän kuin ahdistava. Tyttönikin ihmetteli, miten olen voinut selvitä noiden kanssa kun eivät osaa edes ruokaa tehdä. Kyseli, miten pärjäsin pienenä ja kummasteli, kuinka voin olla näinkin normaali noihin verrattuna. Sanoi, että sähän oot niille kuin äiti ja toivoo ettei meidän välit koskaan mene tuollaisilla. Nauraen juteltiinkin kuinka hän haluaa tuntea minut, ja tahtoo, että voimme aina nähdä ilman tekosyitä ja että hän saa olla se jota minä tulen ihaillen katsomaan, kun hän muuttaa omilleen ja opettelee elämässä selviämisen taitoja.
Siinä mielessä siis hyvä käynti. Lisäsi ymmärrystä oman lapseni ja minun välille, mutta suru on silti läsnä. Suru siitä, ettei minulla ole koskaan ollut vanhempia, joihin tukeutua ja turvautua!
Avainsanat: aikuisuus, lapsuus, Roolit, suru, turvattomuus, vsnhemmat
Kävin taas toisen terapeuttini luona. Sain olla turvassa, lähellä pienenä. Sain lohtua, kun tipuin taas pienemmän minua tunne-, ajatus- ja kokemusmaailmaani. Sattui, halusin kuolla. Hiljainen itku, äänetön huuto, tuska, joka väänsi kehoani, sai olla. Sai näkyä. Toinen pysyi rauhassa, silitti, kertoi, miten ei ole hätää. Vastaili pienen minussa kysymyksiin. En muista saa kiinni, mitä kysyin. En vain tiedä. Mutta tiedän, että tarvitsin ne vastaukset, sen huomioinnin. Minä luotan tuohon ihmiseen. Uskallan turvautua ja tuntea hänen lähellään monitasoisesti. Tätäkö on turvallinen kiintymissuhde? Tältäkö tuntuu saada hyväksyntää sellaisena kuin on? Tätäkö on sisäinen rauha pahankin olon keskellä? Tätäkö olisin lapsena tarvinnut niin kovin kipeästi?
Tämä sattuu. Sattuu ihan vitusti. Tämä rikkoo kaiken minussa. Musertaa itsenäistä ”selviytyvän” kuortani juuri sellaisella tavalla, jota kaipaan, jota kipeästi tarvitsen. Tämä eheyttää. Eheyttää enemmän kuin mikään aiemmin kokemani. Saan olla pienenä, haavoittuneen lähellä, turvassa, suojassa. Minut hyväksytään ja nähdään kaikkena mitä olen. Vihani ja kiukkuni kohdataan myötätunnolla, sen taakse halutaan nähdä.
Terapeuttini kannustaa minua kohtaamaan kipuani. Triggeröi kiinni haastaviin tunteisiin, muttei jätä yksin. Ei vaadi pysymään sietoikkunassa, vaan elää rinnallani tunteet sietämättömän pohjamudan keskellä. Auttaa läpi, ei kiirehdi, mutta kuuntelee. Kun en kestä enempää. Kun haluan vain kuolla tuo turvaa palauttaa nykyhetkeen. Ei pelkää sekoamistani, vaikka kehoni kouristaa, minusta kuuluu vain tuskan korinaa, vaikka en saa henkeä, vaikka oksettaa. On läsnä kaikelle, huokuen rauhaa ja myötätuntoa kipuani kohtaan. En ymmärrä tätä. En käsitä. Mitä tämä on? Onko tämä normaalia? Näinkö minut olisi kuulunut jo lapsena kohdata? Suru on pohjaton. Se hukuttaa minut alleen, ja huomaan vetäväni ylleni vahvan kuoren. Hymy nousee kasvoilleni ja tunteet katoavat. Haihtuvat pois tietoisuudesta. Dissoverho laskeutuu suojakseni. Menee yli. Käsityskykyni ei riitä enempään. Ei nyt. Ei tällä kertaa. Ja se saa olla näin.
Avainsanat: dissosiaatio, hyväksyntä, Terapia, tunteet, turva
Terapia on minulle paikka, jossa saan ”aikuisena” levätä. Siellä saan näkyä kaikkena, mitä olen ja joku muu ottaa koppia, vanhemmoi, hyväksyy, mutta rajaa tarvittaessa. Kuulee ja kuuntelee, on läsnä hiljaisillekin minussa. Antaa olla mitä milloinkin on. Ei vaadi mukautumaan, miellyttämään. Siellä kontrollikin minussa osaa rentoutua.
Nyt kun terapeutti on ollut kaksi viikkoa lomalla alkaa sisäinen kaaokseni taas kasvaa. Ahdistus lisääntyy, ja kadotan yhtettä itseeni. En saa enkä osaa olla oma itseni vaan alan automaattisesti jättää syrjään osia itsestäni. Noita ei niin hyväksyttyjä tunteita ja ajatuksia. Ne paisuvat ja kasaantuvat ja räjähtelen herkemmin ainakin sisäisesti. Pakenen puuhailuun. Jumitun japanilaisiin ristikoihin, liikun aivan liikaa, ja rasitusvammani pahenee, kun ei voi antaa sen parantua rauhassa. Olen koko ajan levoton, enkä osaa/ pysty rentoutumaan ja rauhoittumaan. Vireydensäätelyni ei toimi niin kuin pitäisi. Tunnistan tämän itsessäni ja teen töitä vakauttaakseni itseäni. Pakotan itseäni pysähtymään, mutta aina keksin jotakin muuta puuhaa. Meditoinkin, muka pysäyttääkseni itseni, ja huomaan samalla senkin olevan minulle vain yksi pakokeino itsestäni.
Tunnen sisäistä turvattomuutta, johon en löydä keinoja vastata. Hätäni on hyvin pienen tasoista. Hylkäämisen tunnetta ja tarvetta kieltää ja unohtaa itsekin kaikki. Paeta kaikkia. Viha nostaa päätään. Vihaan tyhmiä ihmisiä, jotka ovat muka mukavia ja silti hylkäävät. Vihaan niitä. Ei terapiasta ole mitään apua. Se vain pahentaa. En halua kiintyä mihinkään tyhmiin ammattilaisiin, jotka vaan lomailee koko vitun kesän. Anteeksi.
Kuinka näistä opitaan yli? Miten opitaan luottamaan ja säilyttämään usko ihmisten hyvyyteen ja olemassaoloon silloinkin, kun ne eivät ole paikalla? Tämä on joku lapsen kehitysvaihe, mutta miten ne ratkaisevat tämän? Miten tämän hädän kanssa oppii olemaan läsnä pakenematta sitä kaikkeen puuhailuun/ kieltoon/ vähättelyyn/ vihaan/ välinpitämättömyyteen? En osaa. Minulla on ikävä. Eikä Vittu varmana ole!
Avainsanat: ikävä, kaaos, terapiatauko
Ihmisten käytös kertoo paljon heidän asenteitaan ja elämänkokemuksistaan. Se miten, toisen jättävät ulkopuolelle, jos ei jaksa valittaa ja ymmärtäväisesti nyökytellä sille, miten paska sää tänään on tai keskustella miten kännissä joku oli viikonloppuna. Tunnen oloni vieraaksi omassa naapurustossani. Minulla ei ole mitään puhuttavaa kellekään ja silti jotakin kautta tunnen surua. Tahtoisin olla ”normaali”- kuulua joukkoon. Mutta en vain sovi. Ei minusta ole arkipäiväisiin jutusteluihin, ainakaan nyt. Ehkä joku päivä. Mutta silloin voi olla myöhäistä, kun nytkin kaikki tuntuu yhä väkinäisemmältä. Ketä oikeasti kiinnostaa mikään mitä toisille kuuluu? Välittääkö kukaan oikeasti? Onko kaikki vain sisällä omassa pikkumaailmassaan?
Olen kohdannut nyt aidompia ihmisiä, syvempiä ihmissuhteita. Kaipaan niitä elämääni lisää. En halua enää edes yrittää sopeutua johonkin, joka ei tunnu kokonaisuuden kannalta omalta. Mutta kun mielipiteitä on monia, niin miten hiljennän itsestäni, nuo hylkäämistä kokevat äänet? Miten vakuutan itselleni, ettei minun tarvitse mielistellä ja yrittää leikkiä kaikkien kaveria? Miten hyvällä itsetunnolla varustetut ihmiset toimivat? Elävät omaa elämäänsä. Mitä se on? Mikä on minun elämääni? Minun tahtoni/ toiveeni? Mitä minä kaipaan ja haluan? Kun koen olevani kaikkea ja samalla, en mitään. Voinko oppia löytämään omaa ääntäni? Oman näkemykseni tämän kokonaisuuden keskeltä? Voinko oppia hyväksymään itseäni entistä paremmin? Kuuntelemaan ja keskustelemaan itseni kanssa, huomioiden erilaiset tunteeni ja ajatukseni, kokien ne yhtenäisemmin minuna?
Olenko onnistunut? En tiedä vielä. Tavoitteeni on päästä elämässä eteenpäin minimoiden omien traumojen siirtoa eteenpäin sukupolvien ketjussa. Teen töitä sen eteen joka päivä. Koitan löytää vahvuuden ja yritän oppia hallitsemaan omia reaktioitani. Opettelen hyväksymään itseäni tällaisena, jotta lapseni voivat saada tarvitsemaansa tukea ja hyväksyvää mallia elämäänsä. Jotta heistä kasvaisi itsensä ja tunteensa hyväksyviä tasapainoisia aikuisia.
Tänään mielenkiintoinen kuvaus sessio. Syksyllä olen mukana kirjassa, jossa useampia selviytymistarinoita. En tiedä, olenko selviytyjä, mutta mukana tuossa olen. Omana rikkinäisenä, keskeneräisenä itsenäni.
Yleensä inhoan kuvaamista, nyt oli yllättävän helppoa rentoutua. Kuvaaja oli rento ja kiltin oloinen. Ei yhtään päälle käyvä. Oli helppoa luottaa. En tiedä vielä, miten ne onnistuivat, mutta hyvä fiilis jäi vesisateesta huolimatta. Olen ylittänyt itseäni useampaan otteeseen. Lomani on ollut sekä lepoa, että mukavia kokemuksia.
Nuorena tein mallintöitä ja näytöksistä tykkäsin. Kuvausta inhosin. En ollut kuin yhdellä katalogi kuvauskeikalla enkä tullut yhtään juttuun sen kuvaajan kanssa. Siitä jäänyt vähän paha maku. Nyt pystyin nauttimaankin, toivomaan, että kuvista tulisi nättejä ja voimauttavia. Että voisin katsoa itseäni ilman inhoa.
Lopuksi halusin molemmilta halin. Se oli minulle tärkeää. Kun joku tietää likaisuuteni, on minulle tärkeää, että minua ei hyljeksitä tai ällötä. Vaan minuun voi koskea normaalisti. neutraalisti.
Miten olen valmis toimimaan? Miten voin vaikuttaa elämässä niin, että tietoisuus traumojen vaikutuksista lisääntyy sekä auttavien tahojen, että ennaltaehkäisevien työntekijöiden kuten lastensuojelun piirissä. Kollegtiivinen dissosiointi on yhteiskuntamme suurimpia ongelmia. Lapsia ei kuulla, ei nähdä traumatisoitumista oireiden taustalla. Ei osata korjata luottamuksen vaurioita.
Keskusteluterapialla on oma tärkeä roolinsa, merkityksensä kielellistämisen ja yhteyden luomisessa, mutta vakavissa traumoissa tarvitaan muutakin. Pelkkä puhuminen ei korjaa kehon ja turvallisuuden tunteen vaurioita. Ei poista itseinhoa ja saa säikkyreaktioita lievittämään. Suomessakin tarvittaisiin traumatisoituneiden hoidossa enemmän yhdisteleviä asiakkaan tilanteen mukaan kehittyviä ja eläviä hoitojen yhdistelmiä. Jollekin musiikki-, taide-, luovakirjoitus-, tanssi-, läheisyys-, fysio-, rosen-, draama- seikkailuterapia voivat tuoda tarvittavia välineitä eteenpäin pääsemiseksi. Joku kokeilee kaikkea, toiselle toimii yksi muttei toinen. Perinteinen psykoterapia on kovin suppeasti avautuva.
Koppiterapiasta on päästy esimerkiksi fysio- ja toimintaterapian saralla eteenpäin etenkin lasten parissa jo vuosia sitten. Miksi psykoterapian kuvitellaan vaikuttavan edelleen parhaiten piilossa neljän seinän sisällä? Eikö tukea tarvittaisi nimenomaan arjen haasteisiin? Onnekseni minulla on toinen terapeuteistani hyvin luova ja vapaa kokeilemaan erilaisia keinoja haastaa minua. Myös ystäväni terapeutti on lähtenyt veden äärelle ja vihaa purkamaan luontoon. Näillä avoimemmilla terapeuteilla on vahvuutta luottaa itseensä, ei teorioihin. He ovat tasapainoisia ja rajaavia, ilman yläpuolelle asettautumista. Heissä on kykyä hakea luottamusta keinoin, joita joku toinen katsoo paheksuen. Heissä on todellista välittämistä. Kykyä astua ihmisen elämään alas norsunluutornista. Kohtaamaan ne haavat raakoina, avoimina. Kykyä asettua ihmisenä vierelle, lähelle.
Pyyteetön hyväksyntä, välittäminen. Turvallinen läheisyys korjaa vaurioita tehokkaimmin. Tämä on mutu tuntemus kokemus niin vertaisten kuin omien terapeuttieni taholta vahvistettuna. Psykoterapeutit helposti puhuvat ristiin. Tunteet on ok, mutta eihän ne saa näkyä/ kuulua. Niiden pitää pysyä ”sietoikkunassa”. En siedä tuota sanaa! Jos ei koskaan ole saanut tuntea, niin ne ovat vahvoja. Niiden voima on usein terapeutin sietoikkunan ulkopuolella, vaikka itse niiden kanssa pärjäisikin. Tämä kokemus siis muutaman naisterapeutin kanssa. Nyt saan tuntea. Terapeuttini kestävät rauhallisina. Heitä ei tarvitse suojella. Saan kokemuksia joilla korjaan lapsuuteni vaurioita, ehkäisen toivottavasti lasteni traumatisoimista. Poikani sanoi eilen miten olen välillä ihan lapsi, muttei se ole ole pelottavaa, hassua vain. Sanoittamalla hänelle tunteita ja kertomalla avoimesti omista haasteistani hänen ymmärtämällään tavalla toivon tukevani hänen kykyään kohdata tunteitaan.
Mitä muuta voin tehdä? Kirjoittaa, avata omaa tarinaani. Näyttää mitä tämmöisen elämä on. Kertoa hyvistä hetkistä huonojen rinnalla – Elämästä epätäydellisyydessään.
Eilen osallistuin Skype palaveriin asian tiimoilta. Voimani kuluivat itseni kasassa pitämiseen. Oman kuva katsominen ja vieraat ihmiset vetivät minut ylivireäksi, irti olevaksi hymytytöksi. Ajatuksista en saanut kiinni. Siksi nyt pohdin. Voinko tehdä jotain. Voinko osallistua koulutuksiin, kyllä. Sekä asiantuntijana kokemuksen, että ammattinikautta. Mutta tarvitsen luottamuksen. Niihin joiden kanssa olen. En voi puhua ilman turvaa. Ilman ihmistä jonka tiedän hyväksyvän minut tämmöisenä. Tuota tunnustelin. Rauhassa tutkin. Lopputulos positiiviseen kääntyvä! Odotellaan seuraavaa mahdollisuutta, jos sellainen on tuloillaan.
Avainsanat: dissosiaatio, tietoisuus, Vaikuttaminen
Kotimatkalla selkävaivaisena bussissa. Viisi ja puolituntia matkaa. Aikaa miettiä. Rankka mutta hyvä viikonloppu. Paljon triggereitä, paljon tiputuksia, paljon turvaa, itkua, naurua, vihaa. Pomppimista olotilasta toiseen. Uusien ihmisten kohtaamisia kasvotusten. Näkyvyyttä herkkänä ja kovempanakin. Rankkaa, mustaa huumoria, jota vain vertaisten kesken voi viljellä. Voi vitsailla tästä miten me ollaan niitä pahoja ja kaikkia pedofiileja pitää ymmärtää, kun niinhän monen meistä kokemukset asioista puhuessamme ovat olleet. Ei kukaan halua kuulla tai tukea vaan hiljentää ja sysätä hullunleima otsassa lääkityksellä ”korjattuna” nurkkaan häpeämään, kun näiden puhumisesta aiheutuu niin paljon mielipahaa muille.
Bestikseni tuli miesystävänsä kanssa autolla vastaan. Se jo eka triggeri. Automatkalla sitten melkoista tunnerallia, jossa kyllä sain turvaa, silti vahva häpeä sen jälkeen. Vittuilut ja paniikit vaihtelivat moneen kertaan matkan aikana. Hetkeksi joku järkevämpikin oli ja sitten taas vauhti päällä. Ei kovin vakuuttava ensivaikutelma! 😄
Sen rauhotteluun meni eka ilta. La oli tarkoitus käydä moikkaassa muitakin bestikseni vertaisystäviä, johon jo etukäteen mulla melkoinen mustis olo vahvana. Ja kyllähän tuo useampaan kertaan pitkin iltaa puski pintaan, etenkin kun kaikki oli tosi mukavia. Saunan lämmitys olikin sitten uusi triggeri.
Mikä vitun vekotin on sähkökäyttöinen vesipumppu? Täysin järjesvastainen ällötys kapistus. Käynnistys on ulkona ja letkusta alkaa tulla vettä hirveällä pu pum lätkytys tahdilla eikä siitä vitun letkusta voi päästää irti kun ruiskii jokapaikkaan ja se ääni ahdistaa ja menin ihan jumiin. Kun sit toinen ystävä tajus, et joku on pielessä ja otti sen tyhmän letkun niin siitä sit juoksinkin pihalle yökkimään ja tärisemään. Hetken kivellä kuluttamisen jälkeen vielä ystiksen kainaloon kippuraan märisemään.
No kyllä hällekin rannassa jalattomuus ja krampit taas päälle ja käytännössä kantaen/ askellusta fasilitoiden kertaalleen mätästäkin nuuskutellen saatiin hänet takaisin mökkiin turvaan. Paljon hyvää näkyvyyttä rikkinäisinä ja silti vahvoina. Kuvauksia. Voimauttavia valokuvia, joita en vielä uskaltanut katsoa. Kuvauskin mulle vähän triggaavaa, silti tavallaan mielenkiinnolla ootan mitä niistä tulee. Voi olla ainakin osa oikeasti hyväkin kokemus. Aina en oikein tunnista vielä mikä on minusta kokonaisuutena hyvä asia ja mikä menee yli. Sitä vasta opettelen. Mutta hissun kissun sekin kai selkenee.
Nyt tavallaan rauhallinen, mutta väsynyt olo. Pelottaa vähän miten mustis myöhemmin iskee. Aiemmin nuo ihmiset eivät ole tuntuneet minulle todellisista. Nyt he ovat, mutta ovat kaukana. Siitä joku suru tai oikeammin haikeus! Hyvistä, kivoista samalla aaltopituudella köyhistä ihmisistä ei tahdo joutua kovin kauas. Heistä tahtoo pitää kiinni. Ehkä syksyllä uudestaan! 🌞
Avainsanat: triggerit, tunteminen, vertaiset
Olen ollut aika jumissa terapiassani viime aikoina. Ihan irti tai sitten liikaa tunteissa. Ei aikuisuutta paikalla. Väittelyä. Hiljaisuutta. Joku minussa on aina tykännyt piirtää. Mä en koe niin. Mä vihaan piirtämistä. En osaa piirtää. No terapeuttini antoi tänään paperia ja pisti yhtä mielimusiikkiani apocalypticaa soimaan ja kehoittu piirtämään minut tulevaisuudessa. Hetken tappelun ja vittuilun jälkeen huomasin piirtäväni taas kontrollia, jonka taakse tuli kurkkimaan muita pienempiä päitä. Kaikilla suut kiinni. Ei ollut mun kuva. Ei varmasti. Mussa ei ole mitään monipuolista. Mä en puhu kellekään mitään. Sit kun olisin halunnut sotkea noi kaikki muut pois. Hävittää ne. Sain uuden paperin eteeni.
Siihen alkoo tulla silmiä, jotka sotkin. Piilotin. Tuli sotkua josta kurkisteli monia kymmeniä silmiä. Sotkusta tuli sydämen muotoinen. Se tuntui minulta. Meiltä. Tulevaisuudelta. Kaikki minussa saa olla. Kurkkia elämää. Sumuverhon takaa vähän piilosta. Meidän kaaos ei kuulu ymmärtämättömille, mutta se saa olla minua. Aikuinen minussa hyväksyy tämän kaiken, minkä kontrolli muka aikuinen minussa tahtoo hiljentää, hävittää, torjua ja piilottaa. Kaksi kuvaa kertoi enemmän minusta kuin sanat moneen kertaan terapiassa. Olin aivan väsynyt puhki. Käteni piirsi silmiä lisää vaikka olisin tahtonut lopettaa. En laskenut niitä. Kuvat jäivät terapeutilleni. En siis tiedä kuinka monta silmäparia itsestäni piirsin, silti tuntui, ettei ne riitä. Niitä ei ole tarpeeksi. Katsooko kukaan itseään näin moninsilmin? Seuraako elämää toisistaan osin tietoisina ja silti irrallisina? Onko tämä outoa? Friikkiä? Vai onko kaikilla näin? Mitä on jos on vain yksi minä? Miltä se tuntuu? Mitä se tarkoittaa? En ymmärrä millaista olisi olla yhtä mieltä itseni kanssa. En käsitä miten voi olla jostakin asiasta selkeä käsitys ilman taustahälinää ja sisäistä tappelua. En ymmärrä miten minä muka osaan ja tykkään jossain olossa piirtää, vaikka yrittäessäni en hallitse sitä laisinkaan. En tajua, miten muilla ei ole irrallisia oloa itsestään. Minä koin katsovani kun käteni piirtävät jotakin, mitä en kokenut itse tekeväni. Silti tiesin, että Minä piirrän. En vain tuntenut niin. Samalla osa minussa taisteli vastaan. Huusi vittua, kun ei tahdo piirustaa. Taas tosi jakautunut, mutta nyt kootumpikin olo.
Lopussa vielä terapeuttini korjasi aiempaa mokaakin. Kysyi lupaa lomahaliin ja kun joku minussa varovasti kysyi osaako halata kiltisti, niin antoi turvallisen halin. Pienten tasolla nyt vähän turvallisempi olo. Hämmentynyt. Mutta silti varovaisen uteliaskin, voiko toi sittenkin olla hyviskin? Pöö. Me ei varmasti tykätä tai luoteta siihen yhtään. Ei puhuta. Eikä piirretä. Joku pieni mussa olis tahtonut ottaa värikynät, muttei uskaltanut. Piirrän aina lyijärillä. Mustavalkoisia kuvia. Se on piirtäjän mussa kontrolloimaa. Pienet tahtois värejä. Ehkä joskus nekin saa kokeilla. Nyt lomatauko terapiasta. Eikä oikein tunnu missään.
Avainsanat: hiljaisuus, minä/me, monipuolisuus, piirtäminen, Terapia
Liikkuminen on aina ollut lääkettä mielelleni. Ulkona luonnossa kävellessä/ juostessa tai sisätiloissa tanssiessani olen saanut yhteyden kehooni ja kyennyt pitämään päänikin jollakin tavalla kasassa. Hallinta kehollisesti on lisännyt myös jonkunlaista kontrollia myös tunnetasolla. Nyt olen jumissa kehossani. Kehoni kanssa. En voi rasittaa, vaan pitää huilia. Tiedän, olen aina jotenkin tiedostanut, ettei liikuntakykykään ole itsestäänselvyys. Olen aina arvostanut mahdollisuuttani hakea sisältöä elämääni ja kosketusta kehooni liikkeiden kautta. Nyt olen hieman hukassa.
Minulta meni viime viikon perjantaina selkä. Välilevy pullahti painamaan hermoja ja jalkani on ollut osin puutunut nyt siis useamman päivän. Pieni liike on ok, paikallaan istuminen pahinta, mutta kaikki enemmän hallintaa tai vauhtia vaativa liikkuminen ei onnistu. Alkuun ei ollut kipua, oli vain puutuminen. Nyt osin tuntoa palautunut ja särky ristiselässä jatkuvaa. Akuutin neuvojen mukaan popsin buranaa, roikun, liikun kevyesti ja nyt sain töistä lainaan tns sähkölaitteenkin. Silti pää lainaa hajota. En pääse itseäni, ajatuksiani karkuun. En pysty liikkumaan niin kuin normaalisti. Olen koko ajan liiankin tietoinen itsestäni varoessani lisävahinkoa. Jokainen liike vaatii keskittymistä. Vaatii kontrollia ja hallintaa. En ole vapaa toimimaan enkä toisaalta irroittautumaan kehossani niin kuin olen aina tehnyt. Tämä on raskasta. Ja tiedän en saisi valittaa. Tämän pitäisi kyllä olla ohimenevä vaiva, eikä ole niin paha kuin voisi olla. Pystyn kävelemään, hissun kissun, mutta kuitenkin. Silti vituttaa.
Tämä meni vielä kollegani mokasta. Olin joogassa, jossa ohjaaja tuli painamaan yliliikkuvaa selkääni pidemmälle eteenpäin suuntautuvassa venytyksessä, ja hupsis sen jälkeen jalkani olikin puutunut. Minun olisi pitänyt varoittaa, ettei minua voi ja kannata ohjata kun en tunnista muutenkaan rajojani, mutta enpäs tajunnut. Yleensä minua ohjataan hakemaan lisäkontrollia ja liikkeitä vedetään takaisinpäin. Tämä ohjaaja painoikin lisää, enkä kehtaa valittaa. En tunnustaa miten kipeä olen. Muutamat paikalla olleet tietävät, mutta tuolle en kehtaa sanoa. En vaan halua, että hänelle tulee paska olo. Hän yritti auttaa, enkä tajunnut sanoa siinä hetkessä, että nyt ei tunnu hyvältä, että menee pieleen. En edelleenkään tunnista tuollaisessakaan kehoni rajoja ja nyt siitä kärsin.
Avainsanat: hallinta, kehotietoisuus, kipu
Olen kasvattamassa jotakin parempaa. Sukupolvi sukupolvelta ongelmat lievittyvät. Tietoisuus ja ymmärrys auttaa muokkaamaan suuntaan. Kävin tyttäreni kanssa mielenkiintoisen keskustelun. Keskustelun, johon en ikinä olisi uskonut, johon en ollut varautunut. Joka herätti monenlaisia tunteita niin surun, häpeä, ilon kuin ylpeydenkin saralta. Puhuimme miten minun ”häiriön” on hänelle näyttäytynyt.
Lapseni, ihana tyttäreni kertoi avoimen rehellisesti miten hän on kokenut minut aiemmin ja nyt, hän kertoi miten olen muokkautunut terapianikin myötä. Hän kysyi mikä diagnoosini on ja nauroi miten on muutama vuosi sitten googlettanut ja etsinyt tietoa ja päätellyt minun olevan DID, virallisesti minulla on siis määrittelemätön dissosiaatiohäiriö, mutta terapeuttini ja psykiatrinikin ovat puhuneet kriteerien täyttyvä myös dissosiatiivisen identiteettihäiriön osalta. Minulla kuitenkin koko ajan lisääntynyt yhteistietoisuus ja vähentyneet muistikatkokset eri tiloissa toimintani väliltä antavat mahdollisuuden lievenpään diagnosointiinkin. Persoonallisuus häiriöillä kun on kurjempi mielleyhtymä, niin tämä sopii työssäkäyvänä minulle mainiommin.
Niin siis tyttäreni oli ”diagnosoinut” minut itse ja koki sen auttaneen häntä ymmärtämään, miksi olin niin erilainen kuin esimerkiksi hänen kaveriensa vanhemmat. Hän sanoi, ettei ole koskaan hävennyt minua vaan kokenut mielenkiintoisena tämän ymmärtämisen. Hänelle vaikeaa on ollut se, ettei hän ole koskaan voinut tietää mikä mielipiteeni on se oikea. Sen hän on kokenut pienempänä rasittavana ja hankalana. Olin usein ensin sanonut jotakin ja hetken päästä ollut erimieltä ymmärtämättä/ muistamatta edellistä kommenttiani. Esimerkkinä hän kertoi miten olin joskus luvannut että hän voi mennä ystävälleen yökylään, sitten olinkin kieltänyt ja hän oli sen perunut sitten pe olinkin kysynyt, että eikös ollut menossa, jolloin hän oli sitten kysynyt uudestaan ja meni, kun ei kehdannut sanoa, että olin jo välissä ehtinyt sen kieltää.
Tällaiset tilanteet hänelle ovat olleet haastavia ja hän sanoikin oppineensa sanomaan kavereilleen, ettei voi luvata, kun ei tiedä miten mieleni muuttuu. Nykyään pystyy kuulema jo uskomaan, että se mitä sanon pitää ja pysyy. Ja uskaltaa sanoa takaisin, jos minun mielipiteeni vaihtuukin, jolloin usein saan kiinni edellisestä ajatuksestani. Minun spontaaniuteni ja lapsenomaisuuteni joissain tilanteissa on hänestä ollut lähinnä suloista, muut vanhemmat ovat olleet jäyhempiä. Tuosta piirteestä hän on ollut minussa ylpeä. Minusta on ollut kaveriksi, mutta minussa on ollut se huolehtiva äitikin. Viha minussa on ollut hieman pelottavaa ja irrallisia ja joskus tyttäreni sanoi minun olleen teininä raivostuttava, hän on kokenut itsensä minua vanhemmaksi ja viisaammaksi, mutta sitten minusta on taas kuoriutunut esiin se äiti, jota hän arvostaa ja kunnioittaa. Välitän, mutta en tukehduta ja ylihuolehdi niin kuin isänsä.
Tyttäreni sai minut tuntemaan ylpeyttä mutta myös surua. Olin pahoillani ja pyysin anteeksi ailahtelevuuttani. Juttelimme siitä kuinka silloin en ole itsekään ymmärtänyt ja tiedostanut häiriötäni ja miten opin koko ajan paremmin hahmottamaan, missä olotilassa olen. Tyttöni mielestä olen mielenkiintoinen kokonaisuus ja hän on kuulema jo pitkään tiennyt millainen olen eikä se haittaa. Tyttöni on 17-vuotias ja ymmärtää enemmän häiriöstäni kun on minun kanssani kasvanut, kuin monet peruslääkärit.
Avainsanat: DID
On paljon helpompaa olla läsnä toisille. Hyväksyä ja ymmärtää muiden tuskaa ja olla sille myötätuntoinen, kun katsoa itseään lempeydellä. Omat reaktiot ovat aivan eriasia. Ne ovat noloja ja tyhmiä. Niitä ei tahdo kohdata, ei ymmärtää, ei katsoa hellän äidillisesti. Niistä nousee samantien vahva sisäinen vastustus. Niitä vastaan taistelee ja hyökkää jatkuvasti, tietäen sen samalla täysin turhaksi. Itseään voi katsella ulkopuolelta rauhallisena, ymmärtäen ja analysoiden, mutta annas olla kun tunnereaktiot käynnistyvät. Humpsis yhteys järkitasoon katoaa samantien.
Viikonloppuna otin taas vahvan vanhemman roolin. Suhteessa vanhempiini se tulee automaattisesti. Näen heissä heidän kypsymättömyyttään, mutta myös kehittymistä. Koen ylemmyydentunnetta, jota vihaan ja häpeän. He ovat kuin lapsiani, kuitenkaan en tunne varsinaista lämpöä, ymmärrystä ja huolehtimisen tarvetta kylläkin, edelleen. Mietin etten koskaan ole voinut heihin turvautua, en muista tunteneeni itseäni heidän seurassa turvaliseksi. En saa kiinni tunteesta, mitä koen esim. Anoppini halatessa. Siinä saan olla heikko, pieni ja hyväksytty. Omien vanhempieni kanssa olen aina se vahva hymytyttö, joka pärjää ja huolehtii heistäkin. Äitini voi nyt taas paremmin. Hymyileekin enemmän. Juttelee. Mutta ei ikinä soittele, ei kysy miten voin. Haluan uskoa, että välittää omalla tavallaan, mutta ei vain osaa näyttää sitä. He halusivat tulla erikseen ja se oli ok. Silti jotenkin haikea olo. Su kävi miehen sukulaisia. Normaaleja avoimia. Rentoja. Luontevia. Suru minussa koko ajan taustalla. Suru siitä, miksi en ole saanut kasvaa tuollaisten ihmisten ympäröimänä. Turvassa. Ja häpeä siitä. Miksi tunnen ja koen näin. Olen kiittämätön. Minähän olen saanut matkustella. Olen saanut nähdä maailmaa ja elämää, liikaakin! Silti jäänyt vaille sitä kaikkein tärkeintä. Aitoa, hyväksyvää, turvallista, rajaavaa ja rakastavaa vanhemmuutta.
Hoivaamattomana hoivaan toisia, imen itseeni iloa muilta. Annan saadakseni tuntea itseni tärkeäksi ja arvokkaaksi, silti se tunne uupuu sisältäni. Olen ontto, yritän paikata jotankin liian suurta aukkoa sisälläni. Tahdon auttaa ja tukea, mutta onko se aitoa? Onko se vain epätoivoista yritystä hyväksyä ja sietää itseäni? En usko. En täysin. On minussa tuota pyytettömyyttäkin. On minussa myös aitoa välittämistä. On minussa oikeaa hoivaajaa. Mistä se on kehittynyt? En tiedä varmasti. Sitä haluan vahvistaa myös itseni suuntaan. Se on kuitenkin vaikeaa. Osa minussa tappelee kaikkea itseeni kohdistuvaa hyvää vastaan. Ei hyväksy mitään puhdasta ja hyvää. Pelkää sitä. Pelkää sen hintaa. On tottunut, että kaikesta saa maksaa jollakin epämukavalla tavalla. Paha olo on turvallisempaa. Hyvä saa odottamaan pahaa. Ja odotus on ahdistavaa, se kun Ei vielä tiedä, mikä juuri tässä on se vastapaino.
Joku minussa uskoo vakaasti elämän tasapainoon hyvässä ja pahassa, vaikken ymmärrä sitä. Eikä minun elämäni vaakakuppi ole olut vahvasti kallellaan synkemmälle puolelle liki koko elämäni? Ja toisilla elämä tarjoaa helppoa tasaisempaa kyytiä. Onko se reilua? Minusta ei. Siksi en ymmärrä. En jaksa edes yrittää.
Avainsanat: Elämä, hoiva, tasapaino, ymmärrys
Onneni on ollut löytää rinnalleni ennakkoluuloton toinen kehollisuuttakin hoitava terapeutti. Tarvitsin tätä tämän virallisen terapiasuhteen mokien palkkaamiseen. Se on surullista. En edes tajunnut miten jumiin tuosta oikean terapeuttini pikkuisesta ylilyönnistä menin. Jollain lapsen tasolla aivan jumissa edelleen. Ei – vaan päällimmäisenä sanana ja hirveä hätä ja tarve pakoon. Tämä ihanan rauhallinen oikeasti pienet minussa huomioiva terapeutti selitti yhä uudestaan ja uudestaan pienten kielellä, miten nyt ei tapahdu mitään pahaa ja väärää. Miten en ole tehnyt kenestäkään pahaa. Miten ymmärtämättömyys ja tyhmyys ei ole ollut minussa vaan niissä aikuisissa, jotka ovat minut rikkoneet. Tämä pyysi anteeksi pieniltä minussa sitä, mitä muut miehet ovat meille tehneet. Hän oli pahoillaan siitä miten väärin ne ovat meitä kohdelleet. Enkä ymmärrä. Olen hämilläni. Itkettää. Itkettää. Ei. En ymmärrä. Miksi toi on kiva? Miksi toi ei satuta? Miksi se muka tykkää, mutta sanoo ettei tee pahaa? Miksi se väittää ettei muutu pahaksi? Kaikki muuttuu. Ihan kaikki. Joskus. Mä muutan ne. Mä teen niistä pahoja. Miks mä luotan tohon? Miks mä haluan luottaa? Miks mä en luota tohon normiterapeuttiin? Miks sen piti olla tyhmä? Jos pyytää lupaa haliin, ei sillon saa pussata poskelle! Ei saa! Ei vaan saa! Eihän. Vittu. Mä vihaan sitä. Mä vihaan itteeni. Mikä mussa saa kaikki toimimaan tyhmästi? Miks tää tyhmäpää ei tee noin? Mikä tässä on vikana? Koska tää muuttuu?
Joo jumitan, jankutan. Tuo oli isompi juttu kun olin aavistanutkaan. Nyt onneksi hitusen saanut sitäkin purettua ja tiedän, että tätä pitäisi käsitellä tuon oikeankin terapeutin kanssa, mutta en vaan pysty. En puhu. En ikinä tästä. En sano miten tämä oli ongelma. En puhu ikinä kellekään mitään. Enkä kirjoita. En sille. En ikinä. Mä unohdan tänkin. Tästäkin tuli mörkö. Salaisuus. Häpeä. Enkä pääse yli. En saa itseäni aikuisena tätä tuomaan esiin. En vain saa. Tästä en voi puhua.
Muuten tuolla toisessa terapiassa sukellettiin taas robottikäden maailmaan. Tämä terapeuttini on keksinyt miten voi trikata minut käsieni avulla suoraan tuohon pienten kokemukseen. Ollaan käyty siellä nyt parilla kerralla ja reaktiot on sitä luokkaa, että apua. Mutta hän on rauhassa sen kanssa. On läsnä. Ei jätä yksin. Kertoo pienille mitä tekee, miksi, miten nyt ei tehdä niin vaikka tehdään se liike. Selittää, miten nyt se ei tarkoita pahaa vaan miten nyt hän on turvana. Miten se ei tee minusta pahaa tai likaista. Kysyy luvan pieniltä. Ekalla kerralla en tiennyt onko se on niin käytiin vain rajalla. Lopetti heti, kun iski paniikki. Sitten jo aikuisena sain selitettyä, kuinka on tuossa ihan pinnan alla ja sitten kysyi luvan uudestaan, kun sitten joku pieni minussa nyökkäsi, niin terapeutti otti kädestäni kiinni ja selitti koko ajan miten tämä liike, ei nyt tarkoita pahaa, kun sitten kramppasin, kouristelin niin piti kiinni, oli turvana, ei jättänyt yksin. Oli lähellä häpeä itkunkin ajan. Puhui hissukalle minussa, kuinka se on rohkea, kuinka kaikki on nyt hyvin, kuinka ei ole hätää. Kuinka kukaan ei satuta ja kuinka on pahoillaan, mitä meille silloin pienenä on tapahtunut. Itkettää. En ymmärrä. On turvallista vaikka tunteekin. Tuntee liikaa. Tuntee sen kaiken. Minuna. Pienenä minuna.
Tätä minä tarvitsen. Tämä on minulle parasta terapiaa. Ei varmasti ole minkään terapiakirjan mukaista. Eihän sitä saa mennä traumamuistoihin, hui! Eihän niitä nyt ainakaan tuntea saa. Ne pitää älyllistää ja puhua auki aikuisena. Vittu mitä paskaa. Ei mulle toimi noin. Ei eheytä. Ei yhdistä. Tämä auttaa. Tämä sattuu. Tämä rikkoo, mutta korjaakin samalla. En jää yksin. Minusta pidetään huolta ja pahuuden ja likaisuuden tunteeni heikkenee, kun toinen voikin koskea turvallisesti. Ei pidä ällönä vaikka itken ja huudan miten likainen huora olen. Tätä minä tarvitsen korjaantuakseni. Niin siis mitä tein toisessa terapiassani. Terapeutti piti minua kainalossaan ja mallitti runkkausliikettä kädelläni ilmaan, jolloin tipuin täysin pieneksi. Mutta turvallisesti lohdutti ja auttoi minut häpeäni läpi takaisin tähän hetkeen sanoittaen pienten ymmärtämällä tavalla miten nyt ei ole hätää. Tämä eheyttää minua enemmän kuin 3 vuotta keskustelu terapiaa. Luotan tähän terapeuttiin, ihmeekseni hän on vuodessa saanut minun tukeutumaan ja turvautumaan itseensä enemmän kuin edes tuohon normiterapeuttiini. Hänelle hoivaava turvallinen läheisyys on luontevaa ja normaalia. Ja hän osaa puhua minulle oikeasti eripuolten kautta niiden ymmärtämällä tavalla. Teinivittuilutkin tämä kestää. Olen kiitollinen! Nyt tunnen että voin hitaasti oppia hyväksymään ja olemaan läsnä kaikelle minussa myös kohtaamaan noita pelottavia muistojani, koska tunnen, että tuon avulla saan riittävästi turvaa tuntemiseni tueksi. Pienten tunteisiin läsnäoleva henkinen läheisyys ei riitä. Turvattomuuteni on niin valtavaa, että tarvitsen fyysistä rajatietoisuutta ja lohtua. Se ei ole taantumista huonossa merkityksessä vaan nimenomaan korjaavassa. Opin jotakin mitä en ole koskaan kokenut. Kiintymään turvallisesti. Ja se pelottaa! Se sattuu, koska se pakottaa näkemään ja tuntemaan sen pohjattoman vajeen mikä minussa on koko elämäni ajan ollut.
Avainsanat: läheisyys, takaumat, Terapia, tippuminen, trikkaus, tunteminen, turva
