Miten voi kuvata tunnetta, jossa paha olo ja ahdistus tuntuu kokonaisvaltasena fyysisenä kipuna. Joka solu huutaa ja on räjähdyspisteessä. Kasvoilla hymy, jonka takana piilossa on tuskainen irvistys. On pakko päästä ulos. On saatava olla yksin. Ei jaksa olla edes läheisten lähellä. Sekin sattuu. Ei halua puhua, eikä olla hiljaa. Ei jaksa esittää, että kaikki on hyvin. Muttei halua valittaa, ei halua vaivata läheisiä omilla vanhoilla ahdistuksilla. Miksi ei nämä asiat voi jättää minua jo rauhaan?
En halua muistaa, en halua muistella. Haluan unohtaa ja jättää taakseni. Ei nämä tunteet kuulu nykyhetkeen, miksi ne vyöryvät silti aika ajoin ylitseni, vetäen minut mukanaan syvyyksiin, jossa helpointa olisi vain luovuttaa. Sulkea silmänsä.
En voi niin tehdä. En halua niin toimia. En ole luovuttajatyyppi. Olen taistelija. Juoksen metsässä hikilenkin koiran kanssa. Musiikki huutaa korvissani ja laulan täysillä mukana apulannan tahdissa. Olo helpottaa jälleen kerran ja pystyn taas palaamaan perhearkeen. Osaan taas iloita ja olla läsnä. Sain taas hetkeksi pahan oloni tungettua takaisin mieleni perukoille. Voin hymyillä ja nauraa.
Avainsanat: ahdistus, Toipuminen
Nyt kun olen taas aloittanut menneiden käsittelyn, alkaa nukkuminen vaikeutua. En vain saa unta ja pyörin sängyssä. Ahdistaa ja vaikka kuinka yritän kääntää ajatuksen mukaviin nykyhetken asioihin, ei olo helpotu. Onneksi oli vapaa päivä, joten sain aamusta nukuttua pidempään ja siten paikattua illan valvomista. Silti haluan nyt aloittaa tämän rankan läpikäymisen. Se on ainoa keino saada taas rauhaa. Muistot ovat liian voimakkaina kummittelemassa arjen tilanteissa. En jaksa pitää niitä taustalla. En jaksa olla hiljaa. Olen kantanut salaisuuksiani liian monta vuotta. Nyt kun olen vihdoin uskaltanut puhua, tuntuu puhumisen ja avautumiseni tarpeen olevan loputon. On niin paljon sisälle haudattua tuskaa, joka tarvitsee tilaa. Se on yksinäisyyttä ja surua. Häpeää ja syyllisyyttä. Aiheetonta, järkeni kyllä niin vakuuttaa, mutta tunteeni ei tahdo uskoa. Muiden kohdalla osaan ajatella aikuisen syylliseksi pahuuteen ja koen myötätuntoa lasta kohtaan. Omalla kohdalla en näe pientä lasta, en näe viatonta tyttöä. Olen täysin aivopesty uskomaan omaan pahuuteeni. Minä sain pahuuden aikaan aikuisessa, hän ei voinut itselleen mitään. Ei kukaan muu tehnyt hänelle niin, minä olin erityinen.
Kai olin paha, koska minua ei voinut muuten rakastaa. Minä sain kasvaa yksin ja huolehtia itsestäni. Minä olin isotyttö. Minä menin itse mukaan, mitä siis valitan. On vaikeaa ymmärtää mitä tapahtui. On vaikeaa yrittää nähdä asioita aikuisen silmin. Tunteet ovat tuon lapsen, joka ei saanut olla lapsi. Aikuisenkin on vaikea ymmärtää ja hyväksyä noita tekoja. Miten siis lapsi olisi voinut niihin jotenkin vaikuttaa? Silti syyllisyyteni on tiukassa. Se suojelee minua ulkopuolisen pahuudelta. On helpompaa kestää oma syyllisyys kuin hyväksyä läheisen aikuisen pahuus. Oma syyllisyys satuttaa vähemmän, sen voin hallita. En osaa siirtää sitä tekijälle, silloinhan hän olisi se paha. Hänkään ei olisi välittänyt minusta. Minä olisin ollut vain arvoton leikkikalu. Aikuinen näkee sen totuutena, lapsi ei tahdo sitä hyväksyä. Lapsi minussa tarvitsee turvakseen luomansa haavekuvan välittävästä aikuisesta. Aikuinen ymmärtää, ettei kukaan oikeasti terve aikuinen ihminen tee niin pienelle lapselle. Ei kukaan terve oikeasti aikuinen ihminen väitä lapsen ajavan häntä satuttamaan tätä. Aikuinen on vastuussa teoistaan, ei lapsi. Miten sisäistän tämän järkeni ajatuksen osaksi tuon pienen sisälläni kärsivän lapsen tunteita? En tiedä vielä, mutta matkalla olen. Yritän auttaa tuota pientä lasta sisälläni saamaan rauhan. Yritän auttaa sitä pääsemään eroon häpeästä ja syyllisyydestä. Yritän ymmärtää kokemusteni todellisen syvyyden ja vaikutukset nykyisyyteen, jotta voisin ne lopultakin jättää taakseni ja todeta selviytyneeni!
Avainsanat: ahdistus, Häpeä, salaisuus, suru, Syyllisyys, Trauma
Oli pakko lopettaa tuo edellinen kirjoittaminen kesken. Ahdistus meinasi heti ottaa liian tiukasti kiinni. Nyt taas keräilin itseni tiukasti takaisin nykyhetkeen ja voin hitusen matkata teinivuosiinkin. Arkeeni siis kuului paha olo. Juomisella yritin turruttaa sisällä vellovaa itseinhoa ja hiljentää itsesyytösten äänen – huonolla seurauksella! Känninen teinityttö päätyikin vaan naurun saattelemana parin teinipojankin viihteeksi.
Itsesyytökseni ja häpeäni sai lisää puhtia ja ainoa odotukseni oli kuolla pois. Oma rohkeus ei kuitenkaan riittänyt tarkkojen suunnitelmieni toteuttamiseen ja huoli oman äitini kohtalosta oli ainoita elämässä kiinni pitäviä voimia. Hän kun oli yrittänyt tappaa itsensä ja jotenkin ajattelin, että jos en ole täällä, hän ei kestä. Samalla kuitenkin kärsin siitä tiedosta, etten ollut riittävän hyvä syy hänelle elää. Miksi oma äitini ei halunnut olla tukenani, miksi hänellä oli niin paha olla, että halusi kuolla? Mitä virkaa minulla täällä oli, oliko elämäni tarkoitus olla vain hyväksikäyttäjäni leluna ja omien vanhempieni kodinhoitajana?
Mikä valtava suru nouseekaan mieleeni, kun edes yritän miettiä noita vaiheita. En ymmärrä, miten voin olla selvinnyt? Miten voin olla hengissä, vaikka päiväni kuluivat erilaisia itsetuhokeinoja miettien, samalla ” normaalia” iloista kilttiä tyttöä esittäen? Mistä sain voimia ja miten pidin pääni kasassa? Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt vähintään romahtaa ja päätyä johonkin laitokseen. En kuitenkaan koskaan ole tarvinnut lääkkeitä ja sain hoidettua kouluni kunnialla loppuun. Opiskelin itselleni mieluisan ammatin ja olen saanut hyvän parisuhteen ja terveitä tasapainoisia lapsia.
Koskaan en ole mitään kokemaani täysin pyyhkinyt muististani, mutta muistoihin liittyvät negatiiviset tunteet olen itsestäni eristänyt. Myöskään fyysistä kipua en juuri tunne. Olen oppinut irroittamaan itseni kehostani kivun hetkellä. Nyt kuitenkin oloni on kai riittävän turvallinen, jotta nuo syvään haudatut muistoihin liittyvät tunteet ovat alkaneet nousta aika ajoin pintaan. Ne yllättävät joka kerta voimakkuudellaan. Tuska ja ahdistus sattuu! Se on joka solun yksinäistä huutoa. Toivottomuutta! Nyt sitä yritän purkaa ulos. Yritän sen kohdata ja ymmärtää tuota pientä lasta, joka en koskaan tuntenut saaneeni olla. Jouduin astumaan liian varhain aikuisten maailmaan ymmärtämättä muuta kuin tilanteiden outouden, likaisuuden, pahuuden, johon koin olevani syyllinen
Avainsanat: ahdistus, Häpeä, itseinho, Syyllisyys
Eli vastaan itselleni, kyllä uskallan. Olen elossa ja siis selvinnyt. Nyt kaiken pitäisi olla hyvin. On ihana rakastava aviomies, kaksi tervettä lasta, katto pään päällä ja vakaa työpaikka. Silti menneisyyden haamut nostavat päätään. Kai nyt olen riittävän vahvasti jaloillani, jotta pystyn ne kohtaamaan!
Olen perheeni ainoa lapsi ja siis piloille lellitty yleisen käsityksen mukaan. Sellaiseksi en kyllä koskaan ole itseäni onnistunut tuntemaan. Yksinäisyys oli päällimmäisenä tunteenani koko varhaislapsuuden, ei ollut sisaruksia leikkikavereina ja salaisuuksien jakajina. Isäni ei koskaan lasta halunnut ( ei ainakaan tyttöä) ja sen teki hyvin selväksi. Häntä ei saanut häiritä ja äiti puolestaan oli usein väsynyt ja etäinen. Meillä ei halailtu tai osoitettu hellyyttä ja minä sain kasvaa omin nokkineni. Ei ollut rajoja ja silti yritin miellyttää vanhempiani parhaimpani mukaan kokien ettei mikään riitä. Ei ollut turvaa, joten koin jo varhain olevani arvoton.
Kun sitten aloin saada huomiota naapurin lasten isältä, olin liian hämmentynyt osatakseni vastustaa. Otin syyllisyyden harteilleni, koin olevani paha. Ei ollut ketään, jolle puhua. Erilaisuuden tunteeni teki muurin minun ja ystävieni väliin. Opin esittämään aina iloista kilttiä tyttöä. Kukaan ei saanut nähdä pahuuttani. Kukaan ei saanut tietää salaisuuttani. Sisäinen paha olo sai kasvaa ja sen piilottamisesta tuli ala-asteella ollessani päätehtäväni.
Avainsanat: turvattomuus, Yksinäisyys
Niin siis minun piti aloittaa tänne kirjoittaminen, mutta päädyinkin takaisin kynän ja paperin pariin. Muutama täysinäinen päiväkirja paperiversiona tuli siis tällä välillä täyteen. No uusi alku jos uskallan. On vaikeampaa kirjoittaa näin, kun ajatuksena on, että joku saattaakin lukea tätä. Itselle on helppo kirjoittaa, sillä tiedän, etten tule tekstejäni lukemaan.
Olen siis uuden alun edessä. Alun, jossa tarkoituksenani onkin mennä taaksepäin kohti vaikeita lapsuuden kokemuksiani ja kohdata niiden jättämät jäljet. Yrittää katsoa tunteitani ja uskaltaa kohdata ahdistus joka sisälläni odottaa hiljaa taka-alalla. Olen piilottanut sen selviytyjän kovan kuoreni alle. En ole romahtanut, enkä aio tehdä niin nytkään. Mutta en jaksa juosta karkuun tunteita, joille ei ole ollut jakajaa. Nyt sellainen on. Olen löytänyt terapeutin, jolla on toivottavasti rohkeutta ja riittävästi ammattitaitoa menneisyyteni läpi kahlaamiseen.
En avaudu ensimmäistä kertaa. Olen puhunut ystävilleni, joista osa on avautumiseni jälkeen selvästi etäytyneet minusta. He eivät tiedä miten kohdata ja puhua. Osa taas on muuttunut läheisemmiksi. Mieheni on suuri tukijani ja hänen avullaan olen saanut tuntea itseni tärkeäksi ja arvokkaaksi kaikesta omasta pahuuden tuntemuksestani huolimatta. Olen tehnyt rikosilmoituksen ja vaikka hyväksikäyttäjäni selvisi rangaistuksetta rikoksen vanhentumisen vuoksi, olen tuntenut itseni rohkeaksi. Olen uskaltanut avata vaikenemisen muuria ja häpeäni ei enää paina minua alleen. Yritän yhä taistella täysin aiheetonta syyllisyyden tunnettani vastaan ja koetan ymmärtää vääryyden, joka verhoutui välittämisen ja rakkauden petolliseen vaatteeseen.
Avainsanat: Toipuminen, Trauma
Aloittelenpa tämän sivun käytön opettelua, joten mitään järkevää ei vielä ole ajatuksenakaan kirjoittaa.
Toiveenani on saada tästä sivusta itselleni vuodatus paikka, johon puran omien traumojeni käsittelyn vaiheita, sillä erilaisia päiväkirjoja pursuavat kaapit eivät oikein ole nykypäivää ja kuitenkin kirjoittaminen on aina ollut minulle ominainen tapa yrittää käsitellä elämän mukanaan tuomia haasteita.
