Pää kestää, kroppa ei.
Sairastelun kierteeni on ollut etenkin nuorena jatkuvaa. Sama kaava on ollut aina läsnä. Kun mieli alkaa kelaamaan ahdistavia asioita, saadakseen niihin jotain tolkkua, iskee joku tulehdus päälle. Kun unet jäävät vähälle, sairastun! Silloin minun on pakko huilia. Pakko antaa itseni levätä. Nytkin tämä viimepäivien ahdistus on ilmeisesti altistanut flunssapöpöille. Kurkkuun sattuu ja päätä särkee. En halua kaatua sänkyyn, mutta keho ei anna vaihtoehtoja.
Stressin on sanottu heikentävän vastustuskykyä. Minun kohdallani voin kyllä tuon täysin allekirjoittaa. Kai jokaisella on oma heikko kohtansa. Toiselle stressi johtaa masennukseen, joillain se voi johtaa sydänvaivoihin. Minut se altistaa perus nuhakuumeille. Paras kai näin. Se on kumma, kuinka yleensä taudin helpotettua, on mielikin puhdistuneempi. On helpompi rentoutua ja keskittyä arkeen, kun on joutunut huilaamaan.
On kuitenkin vaikeaa sietää sairastelun vaatimaa pakkolepoa. En halua olla paikoillani. En halua olla heikko ja tarvitseva. Haluan hallita kehoani ja sairaana, joudun luovuttamaan kontrollin. En voi treenata ja saada sitä kautta vahvistettua hallinnantunnettani. Inhoan luovuttamisen vaikeutta. Se helpottaa, kun varsinainen rentoutuminen alkaa. Tämä alkuvastarinta vaihe vain on tuskainen.
