Onnellisuuden pelko
Usein mietin, miten pääsisin eroon hyvien hetkien ja onnellisemman ja elämässä tasaisemman ajanjakson myötä nousevasta pelosta. Jotenkin silloin, kun elämässä on päällä jokin voimia vievä vastoinkäyminen on minun helpompaa myös nauttia pienistä hyvistä pilkahduksista siellä kamppailun välissä. Kun sitten päällisin puolin asiat ovatkin taas kunnossa ja elämässä on niin sanottu tasainen ja turvallinen kausi, alkaa mieleeni väistämättä hiipiä pelko siitä, mikä tämänkin onnen hetken hinta on. Jotenkin se, kun ei tiedä mitä huonoa on luvassa, ahdistaa enemmän, kuin sitten kun jotain negatiivista sitten tapahtuukin.
Ihailen ihmisiä, joilla elämä on ollut melko tasaista ja jotka osaavat nauttia tasaisesta, hyvästä, turvallisesta elämästään. Minä olen vain liian pienestä oppinut, ettei hyvä kestä kauaa. Jotenkin koko elämä on ollut aika moista vuoristorataa niin hyvissä kohokohdissa, kuin sitten niissä syvissä rotkoissakin, etten uskalla olla hyvillä mielin tasanko vaiheissa. Ehkä opin niistäkin nauttimaan, jos niitä alkaisi useammin tulla ja ne kestäisivät joka kerta hieman pidempään. Minulla hyvästä tulee usein tunne, etten ansaitse sitä. Minä en ansaitse elämääni hyvää, olen liian paha. Miksi en voi oppia arvostamaan itseäni, kuten muita? Miksi minun pitää itse rangaista jatkuvasti itseäni ja syyllistää itseäni kaikesta?
Miten jotkut ihmiset osaavat olla tyytyväisiä saadessaan esimerkiksi keskivertoa huomattavasti suurempaa palkkaa? Tai omistaessaan isoja taloja, mökkejä, kalliita autoja? Miten he oikeuttavat itselleen tuollaisen muita huomattomasti yleellisemmän elämän? Minä en koskaan osaisi olla tyytyväinen tuollaisessa tilanteessa. Olen sitä mieltä, että kaikki työ on kutakuinkin yhtäarvokasta ja jokaisella tulisi olla oikeus liki samankaltaiseen elämäntyyliin. En ymmärrä miten, joku voi pitää itseään tai työtään niin paljon muiden esimerkiksi alaistensa panostusta tärkeämpänä, että on muka oikeutettu jättiansioihin. En osaa olla kateellinen rikkauksista, koska mielessäni herää pelko, minkä hinnan he tuosta ylimielisyydestään saavat maksaa. Sitten huomaankin, ettei yleensä mitään. Jollakin vain elämä on huomattavasti helpompaa, tasaisempaa ja ylellisempää. Silti minun toiveeni olisi vain se pienistä arjen helmistä nauttimaan oppiminen. Jotenkin pienillä tuloilla, töissä raataen, sitä tulosta arvostaakin enemmän. Kyllä minulle varmasti säästämällä ja odottamalla saatu lomamatka halvimmassa hotellissa sillon tällöin, on tärkeämpi kuin rikkaan pohatan jatkuvat reissut hienoissa viiden tähden hotelleissa. Nälkä kasvaa syödessä ja ymmärrän, miten tuolloin helposti ajautuu siihen, että pitäisi saada jatkuvasti enemmän ja vielä upeampia kokemuksia. Vieraannutaan täysin normaalista arjesta, jossa kaikki vaatii säästämistä ja ponnistelua.
Eksyin hieman aiheesta, mutta eipä tuo mitään. Olen kuitenkin äärettömän kiitollinen terveistä lapsista ja työpaikasta sekä miehestäni, jolle toisen kunnioitus ja yhteinen aika on rahaa tärkeämpää. Pienituloisina joudumme käyttämään enemmän luovuutta saadaksemme arkeemme niitä erityisiä kokemuksia. Mutta yhteinen aika on tärkeää ja läheisyys antaa sitä korvaavaa tukea, jota lapsena jäin vaille. Lapsuudessani rahalla ja hienoilla jutuilla yritettiin korvata läheisyyden ja rakkauden puutetta. Se jätti vain kylmäksi ja yksinäiseksi. Nykyään tuo kokemani lämpö, välittäminen ja läheisyys tuntuu samalla hyvältä ja pahalta. Se nostaa surun lapsuuden vaille jäämisestä ja pelon siitä kauanko sitä kestää. Mikä vie minut jälleen takaisin yksinäisyyteen? Saanko olla onnellinen, onko minullakin oikeus siihen?
