Onko tämä kaikki minua?
Olen nyt ihan oikeasti kummastellut, että eikö muka muut ihmiset koe, tunne ja ajattele näin. En ymmärrä, miten terapeutillani ei muka ole muita ”puolia” miten se ei ” keskustele” itsensä kanssa ja joudu neuvottelemaan mitä kulloinkin tekee. En ymmärrä miten ”yksinkertaiset” aivot toimivat. On vaikeaa tehdä sitä mistä tykkää, kun tykkää ja haluaa samanaikaisesti noin kymmentä eri asiaa ja ne ovat täristiriidassa keskenään. Joku ei halua yhtään sitä mitä toinen puoli minussa tahtoo. Yritä nyt tässä sitten hyväksyä itsesi ja olla itselleni mieliksi. Hauska kun tänään työjutuissa työkaverini sanoi, ettei koskaan ole tavannut yhtä spontaania ja innostuvaa ihmistä kuin minä. Joku puoli minussa kun on heti valmis kaikkeen uuteen. Se oikein pomppaa pystyyn kun tilaisuus koittaa. Toinen työkaverini siihen rauhallisesti totesi, ettei se kyllä ole töissä minussa tuollaista intopinkeilijää havainnut. No ei kai kun työminä minulla on yleensä asiallinen ja hillitty. Nykyään kyllä pääsee nuo innostuvat olotkin välillä tiukan kontrollin läpi, mutta ehkä se ei haittaa.
Muuten järjetön väsymys. Tipuin terapiassa viimeksi aika pieniin tunnelmiin. Vaikeat tunteet löivät läpi eikä niille ole sanoja. Ei keinoja käsitellä. Käsittää. Ei vaan ole mitään, millä kuvata kuollutta oloa. Tyhjää oloa. Kipeää oloa. Turtaa oloa. Oloa, ettei ole olemassa, ei pitäisi olla olemassa, ei saisi enää olla olemassa ja kuitenkin on. Miten sitä voi ymmärtää? Toinen puoli minussa ahdistui tuosta valtavasti ja halusi heti sen piiloon. Halusi kieltää ja peittää sen piirtämän kuvan iloisella kuvalla, muttei voinut kun ei saanut omaa lupaa piirtää. Pettynyt olo jäi tuolle puolelle minua. Ei ole helppoa olla tämmöisen terapeutti, kun aina joku pettyy. Aina joku jää vaille huomiota ja vaille sitä mitä tarvitsisi. On vaikea itse olla itsensä kanssa kun aina joku on tyytymätön.
