Omillaan
Jokaisen aikuisen on selvittävä elämästään yksin. Ei kukaan toinen voi minun puolestani elää ja tuntea. Ei kukaan toinen voi minua maasta ylös nostaa. Onko minulla voimaa nostaa itseni? Onko minun siipeni riittävän vahvat? Minä haluan uskoa omiin kykyihini, omaan vahvuuteeni, mutta aina en ole varma riittääkö se. En ole varma jaksanko pitää itseni pinnalla. Minä tiedän, etten halua murtua, sillä äitinä en ole vastuussa vain omasta elämästäni. Olen vastuussa siitä, että lapseni saavat turvallisen kasvualustan omalle elämälleen. Haluan olla vahva aikuinen – kallio, johon he voivat huoletta turvautua omien huoliensa ja murheidensa kanssa. En halua antaa oman yksinäisen lapsuuteni vaikutusten aiheuttaa kehäefektiä, joka vetää omat lapseni samaan vahvan selviytyjän rooliin. Tuntemaan, että heidän tulisi pärjätä omillaan. Sillä niin se ei ole. Lasten ei tule joutua selviytyä omillaan. He ansaitsisivat aikuisen turvakseen ja tuekseen, jotta heistä kasvaa tasapainoisia ja oman arvonsa tuntevia aikuisia. Jotta he eivät joutuisi aikuisiällä käymään läpi lapsuutensa arvottomuutta ja etsimään vastausta kysymykseen, ketä he oikein ovat? Eivät joutuisi pohtimaan, ovatko hekin arvokkaita omina yksilöinään? Miettimään, miksi he eivät olleet omien vanhempiensa rakkauden arvoisia?
Kenenkään ei tulisi joutua kasvamaan niin, että joutuu olemaan ja selviämään omillaan! Kaikilla tulisi olla joku, joka auttaa ja tukee. Joku, joka näkee sen pienen ihmisen hädän ja yksinäisyyden – kaipuun lähelle. Ja tuota rakkauden kaipuuta ei saisi käyttää omien tarpeidensa tyydyttämiseen. Se on väärin! Se on ollut väärin. Ja vaikka osa minusta ei halua sitä tajuta. Ei halua sitä edelleenkään hyväksyä, koska se sattuu liikaa. On vastarintani murtumassa. Olen pikkuhiljaa alkanut hahmottaa myös tunnetasolla sitä, miten väärin pientä minussa on kohdeltu. Miten sen on täytynyt kovettaa osaa itsestään, jotta se selviää. Miten olen muokannut itsestäni erillisä osia, jotka vaihtelevat paikkaa. Tämä kaikki vain siksi, että kokonaisuus on ollut pienelle mielelleni liikaa. En minä ole halunnut tulla tällaiseksi. En minä ole tahallani hankala ja ”moniosainen” En minä tietoisesti ole valinnut tällaista mielenmallia, joka on erilainen. Joka on outo. Toimiva jossain määrin, mutta valtavan rasittava ja ahdistusta aiheuttava. Mieleni eripuolet hyväksyvät nyt toisensa paremmin ja ymmärrän tämän kaiken olevan osa minua. Olen yksi kokonainen ihminen, mutta tunnepuoleni ja muistoni ovat edelleen jollain tasolla erillään toisistaan. Ne ovat ristiriidassa keskenään, mutta ne ovat lähentyneet toisiaan. Ne hyväksyvät toistensa olemassaolon ja tarpeellisuuden ”meidän” selviämisemme kannalta. Olen jopa jollain lailla ylpeä siitä, miten olen omillani pystynyt selviytymään kaikesta näinkin taidokkaalla tavalla!
