Olen väsynyt
Miksi olen jälleen tässä tilanteessa? Eikö elämäni voisi edes joskus olla tasaisen seesteisen hyvää? Miksi aina päädyn tilanteeseen, jossa minua ei kunnioiteta ja arvosteta? Miksi minua ei voi vain rakastaa?
Piehtaroin epäluottamuksen kiroissa. Yritän pitää itseni rauhallisena, mutta en osaa sitä kuin hetkittäin ja sitten jälleen ahdistus ja epäluulo vievät voiton ja ajaudun ahdistukseen. Kyttään, vaikka tiedän, etten voi tietää tai hallita miten toinen toimii selkäni takana. Pidän itseäni tyhmänä kun roikun kiinni jossakin kuvitelmassani. En suostu näkemään todellisuutta. En pysty hyväksymään miehessäni välinpitämättömyyttä. Etsin syytä itsestäni. En kestä ajatusta siitä, että hänkin on paska minua kohtaan. Minussa on vika. Jälleen. Täytyy olla.
Minä ansaitsen jostakin syystä tulla päähän potkituksi, petetyksi yhä uudestaan ja uudestaan, koska olen naiivi ja luottavainen. Olen valmis antamaan anteeksi. Aina. Kaiken. Ja kuitenkaan en pääse yli. En unohda. Ja unohdan yhtä aikaa. En osaa vihata tai oikeammin en tunne sitä kokonaisuudessa. Se jää erilliseksi. Irralliseksi. Tarvitsisin siihen yhteyden, jotta osaisin irroittautua. Pelkään. Pelkään yksinäisyyttä ja pelkään yhdessä yksin oloa. Kaipaan kainaloa ja jotakin joka vakuuttaa, että pitää minusta huolen, mitä ikinä tapahtuukin. En haksa olla vahva. En jaksa selviytyä. En enää tahdo. Haluan edes joskus olla se heikko. Se josta muut pitää huolta. Mutta ei, lasten vuoksi minun on tsempattava. Koko ajan pidettävä itseni kasassa. Robottina hoidan itseäni. Pompin tunteista toisiin. Olen tuuliajolla. Enkä tiedä mihin olen matkalla.
