Näkyväksi
Minun on vaikeaa edelleen avata suuni, mutta piirtäminen on aina ollut helpompaa. Olen piirustellut tunteisiin liittyviä kuvia kokemuksistani jo yli kymmenen vuotta sitten, mutta en ole koskaan halunnut näyttää niitä kenenkään. Olen tuntenut niidenkin kautta itseni pahaksi ja likaiseksi. Minusta ne näyttävät oman tyhmyyteni ja osallisuuteni ja syyllisyyteni. En tunne ja sisäistä itseäni lapsena, vaikka järjen tasolla ymmärränkin. Häpeäni nostaa päätään vaikka tiedän, ettei se kuuluisi minulle.
Tein jotain, mitä en olisi uskonut uskaltavani. Annoin kuvani terapeutilleni. En halunnut katsoa tai puhua niistä. Järkyttävä häpeä. Olin varma, että hän näkee minut pahana, likaisena pikkuhuorana. Sellaiseksi itseni tunsin ja en halunnut enää mennä sinne enää koskaan. En halunnut katsoa. Oma itseinho valtavana, mutta onnistuin sanoittamaan sitä ääneen. Joku minussa kapinoi ja kiukuttelee – Pelkää hylkäämistä ja tuomitsemista. Samalla jollain tasolla luotan ja toivon, että pikkuhiljaa opin antamaan itselleni armoa hyväksyksyvän läsnäolevan aikuisen mallintamana. Hän on kuin kallio. Sinut kaiken kanssa ja se saa minut tolaltani. Testaan, kokeilen rajojani, olen kuin pikkuinen, joka opettelee kaiken tunnetason toiminnan ihan alkumetreiltä alusta. Samalla uteliaan kiinnostuneena herään tutkimaan ihan uutta maailmaa siitä tunteesta lähtien, että ehkä minäkin voin kelvata ihan vain omana itsenäni ilman vaateita jostakin, mitä en halua tehdä.
On outoa ja kummallista ja pelottavaa, kun minun pitäisi olla se joka päättää mitä haluan. Minä saan toivoa itselleni jotakin. Minä saan tuntea. Ja se ahdistaa valtavasti. En minä halua- ja silti haluan. Tunnetyhjiö on valtava ammottava kuilu, joka imee itselleen lisää ja lisää. Turvallisuudentunne avaa portin kaipaukselle, surulle ja halulle saada lisää hyvää. Minä olen näkyvä ja silti minut hyväksytään. Se pelottaa! Se korjaa.
