Näe minut/ älä katso
Jollain lailla helpompi olla. Edelleen taistelu sisälläni vahvana. Myös tarve pärjätä yksin, mutta myös halu tukeutua. Halu uskoa johonkin muutokseen. Sanoittaminen helpottuu hitaasti. Oma tietoinen taso on yhä useammin läsnä muille. Tunnepuolet kuuntelevat jo paremmin toisiaan. Keskusteltiin taas kerran normaaliudesta ja itsevihasta ja siitä miten tämä on minulle normaalia, miten lapselle on normaalia haluta huomioita ja välittämistä eikä se tee siitä pahaa. Joku mussa huutaa vastaan. Tahtoo kiljuen juosta karkuun. Ei halua kuulla, ei uskoa. Liian vaikea aihe. En mä halua näkyä. Mä olen aina tahtonut upota massaan. Olla huomaamaton ja silti joku mussa olisi kaivannut tunnetta, että on jollekin tärkeä. Vitut olis.
Yllätin taas itseni siitä miten täysin irti tunteista vielä joidenkin asioiden kohdalla myös olen. Voin puhua äidin sairaalajaksoista ja itseriyrityksestä täysin vailla tunteita. Tiedän että minun pitäisi tuntea jotakin. Että jossain minussa on siihenkin liittyen jotakin vaikeita tunteita, mutten yhtään saa kiinni niistä. Tiedän, että kun tipun niihin on palautuminen taas vaikeaa, mutta en millään pääse nyt tämän muurin läpi. Tämä täysi irrallisuus on pelottavaa. Tämä ahdistaa. En minä voi olla näin kylmä, etten tunne mitään. Jollain lailla tahtoisin tuntea edes jotakin, mutta ei. Miksi ei tunteita voi saada järjellä esiin ja käsiteltyä ja hallintaan? Miksi ne käyttäytyvät niin arvaamattomasti ja iskevät puskista. Miksi ne karkaavat välillä kokonaan tietoisuudesta? Onko nämä minun suojani vieläkin näin vahvoja vaikka luulin jo näiden pikkuhiljaa murtuneen?
Tunteettomuus ei tunnu hyvältä. Tämä on tila, josta tahtoo pois. Tunteminen sattuu muttei ahdista. Tämä ahdistaa muttei satu. Kumpi on parempi? Kumpi on terveempää? Kummasta on enemmän haittaa minulle?
