Muut ja minä
Tämän kuin sisäistäisi ja muistaisi! Se mitä meillä kotona oli, oli minusta ihan normaalia ja se onkin ulkopuolisesta epänormaalia. Se mihin itse ole tottunut ja siinä kasvanut pitäen sitä luonnollisena, onkin jotakin väärää. Olen ihan ymmälläni. Pikkuinen mieleni ei meinaa millään sisäistää tuota ristiriitaa. Oma elämäni on ollut se mihin olen tottunut. Ei sitä ole lapsena osannut millään lailla kyseenalaistaa. Isompana kyllä tunsin ja huomasin toisilla kavereillani ilmapiirin olevan ihan erilainen. Aloin tajuta jotenkin, jollain alitajuisella tasolla, että meillä on erilaista, mutten tiennyt miksi ja miten. En minä siksi tunne vihaa. Ahdistusta kylläkin. Edes pelätä en oikein osaa. Minulta puuttuu noita normaaleja tunteita. Ei niille ole ollut tilaa, ei paikkaa, ei kuulijaa. Oikeasti tajusin eilen, ettei minulla todellakaan ole lapsena ollut yhtäkään aikuista, jolle olisin voinut puhua. Olen aina syyllistänyt itseäni isompana siitäkin, etten puhunut. En kertonut kellekään, mitä tapahtui. Kenelle olisin voinut kertoa? Ei sellaista aikuista ollut, johon olisin luottanut. Opin jo ihan pienenä, ettei aikuisilta saa apua. Pitää olla hiljaa, näkymätön, kiltti tai ne suuttuu ja ahdistuu. Kukaan ei usko, kun yritän kertoa, mitä tunnen. En saa puhua höpöjä. Muistan pikkuisen kiukun, en minä puhu höpöjä. Aikuiset on ihan tyhmiä!
Mietin miten itse toimisin, jos lapseni sanoisi minulle tuntevansa jotakin, mikä minusta ehkä tuntuisi oudolta tai kummalliselta. En minä sanoisi, että älä sano noin, ei noin voi tapahtua. Minä kysyisin, miksi hän ajattelee ja tuntee noin. Yrittäisin selvittää, onko hän kenties nähnyt pahaa unta tai onko kokenut hän jonkun asian pelottavampana kuin mitä se todellisuudessa on ollut. Yrittäisin saada kiinni lapsen ajatusmaailmasta ja pyrkisin selittämään sille pienelle, miksi se ehkä tuntee noin ja lohduttaisin. Ottaisin syliin ja vakuuttaisin, etten anna mitään pahaa enää tapahtua. Mutta ei, minut vain hiljennettiin silloinkin, kun yritin suutani avata. Ei kukaan selittänyt minulle, mitä oikeasti tapahtui. Enkä tiedä edelleenkään varmasti mistä on kyse, mutta muistan ja tunnen tuon tilanteen, jolloin itse koin jääneeni vaille turvaa. Yksin! Muistan oman ajatukseni siitä, että kuolin, mutten tiedä varmuudella miksi tunsin niin. Se tunne on kuitenkin järjettömän vahva ja sen kanssa loin itselleni kuvitelman kaikkivoipaisuudestani.
Enkä siis edelleenkään koe luontevaksi puhumista. Minun on järjettömän vaikea pyytää apua. Olla tarvitseva, haluta jotakin. En minä saa. Ei minulla ole oikeutta näkyä, kuulua, tuntea. Ei kukaan halua kuunnella, mitä minulla on sanottavaa. Ei ketään kiinnosta minun asiani, minun tunteeni, minun elämäni. Minua ei uskota. Ja kuitenkin itse tiedän ja uskon. Miehenikin on tukena, mutta hän ei kestä kuulla kaikkea. Minun täytyy suojella edelleen muita pahoilta tunteilta. En minä halua järkyttää muiden uskoa hyviin ihmisiin, sillä tiedän kyllä, että suurin osa ihmisistä on ihan hyviä toisilleen. Suurin osa ihmisistä elää turvallista hyvää elämää kaukana kaikesta pahasta. Kuvitellen, että kaikilla on samat lähtökohdat – samat valmiudet elämään. Kaikilla asiat on hyvin. Kun omat haavat eivät näy ulospäin on helppoa antaa se vaikutelma, että näin on ollut minullakin. On helppoa pitää kiinni hymyilevästä ja sosiaalisesta ulkokuoresta. On helppoa näytellä kuuluvansa tuohon joukkoon. Silti sisällä huudan, karjun epätoivosta, surusta ja hivenen vihastakin. Miksi minä olen joutunut elämään tätä elämää? Miksi en saanut syntyä toisenlaiseen ”normaaliin” perheeseen? Miksi minä en saanut olla oikeasti tuollainen huoleton pikkulapsi? Miksi minun piti jo ihan pienenä hävittää osia itsestäni, jotta selviäisin? Miksi minun on aina pitänyt tasapainotella toisten tunteiden välitilassa varoen ärsyttämästä? Miksi minä on ole saanut olla minä? Tuntuu väärältä! Minä haluan olla niin kuin muut!
