Muurit
Sain kotitehtävän aiheesta muuri, kun koin olevani ulottumattomissa, muurin sisällä. Jäin miettimään tätä henkistä tilaa, joka on niin sisällä kuin ulkonakin. Mieleni tasolla on muureja eri tunnetasojen välillä ja joissain tunnetiloissa selvästi tarvitsen enemmän henkistä välimatkaa/ etäisyyttää ulkoisestikin ihmisiin. Toisessa tunnetasossa taas kutistan itseni kehoni sisään. Tavallaan henkisesti pakenen kehoani joko päähän tai muuten itseeni. Välillä pyrin mielessäni työntämään ihmiset itsestäni kauemmas, negatiiviset tunteet luovat ympärilleni kylmän muurin, johon en halua ketään lähelle. Hyvät tunteet positiiviset avoimet puoleni taas kutsuvat ihmisiä lähelle. Niiden luoma henkinen tila on lämmin ja välittävä. Siinä olossa minun on helppoa lähestyä fyysisestikin muita ihmisiä. Joskus tunnetila on neutraali ja kun joku tulee tahtomattani iholle, en tunne. En ole kiinni henkisesti kehoni rajoissa. Tai näin sekavasti tunnen. Koen kykeneväni ”pakenemaan” mieleni tasolla kehoon kohdistuvia asioita, silti ne ovat jääneet kehotietoisuuteen. En ole pystynyt täysin niiltä suojautumaan ja se suututtaa. En haluaisi tuntea niitä. En haluaisi yhdistää kehoa ja päätäni. En tahdo tunteiden kohtaavan toisiaan. Muurit tunteiden, puolien välillä eivät ole enää niin vahvoja kuin ennen. Eritasot vaihtelevat ja tuntevat jo toisiaankin, mutteivät hyväksy toisiaan. Ne on liian ristiriitaisia keskenään ja niiden tunteet on liian vaikeita ymmärtää järkitasolla. Silti jolloin lailla olen jo luovuttanutkin. En jaksa koko ajan juosta niitä karkuun. En jaksa pomppia tilasta toiseen, tai en ainakaan kykyne siihen niin täysin kuin aiemmin. Tyhmää.
Kaikki on taas tyhmää! Tahdon muurini kunnolla takaisin. Tahdon vetäytyä omaan tilaani. Tai siis joku minussa tahtoo. Jollain toisella puolella taas on ikävä ja se tahtoo tyhmään terapiaan vaikkei sekään tahdo mitään puhua. Siitä on kuitenkin kivaa, kun joku edes leikkii, että sitä kiinnostaa mun sekopäisyyteni ja että se yrittää auttaa mua selviämään kaikkien paskojeni kanssa, joita jotkut tasot minussa ei edelleenkään tahdo hyväksyä. Joku mussa tahtoo vakaasti olla vain ihan hullu. Sekopää. Se haluaa leikkiä, että kaikki paska on vain unta, vaikka sekin tietää, että tuo on vain itsehuijausta. Olen kuitenkin liian tietoinen kaiken pahan todellisuudesta. Se on yhä selvempää, mutta en vain tahdo hyväksyä sitä. Näen jo kokonaisuuksia, enkä tykkää siitä. En halua tiedostaa asiayhteyksiä. Tahdon pilkkoa, erottaa ja paloitella kaiken pahan omiin lokeroihinsa. Mieleni ei ole nyt eikä koskaan valmis prosessoimaan tätä kaikkea paskaa. Minä en ole valmis tajuamaan mitään. En ole. En halua olla. Vittu!