Muisto vai valemuisto?
Paljon on ollut esillä kirjoituksia, joissa asiantuntijat psykiatrit, psykoterapeutit ja psykologit pohtivat ja arvioivat traumamuistojen todenperäisyyttä. Kahtiajakoa on jonkun verran siinä onko traumamuiston täydellinen ” unohtaminen” mahdollista ja jos sitten muisto palautuukin yllättäen mieleen niin voiko se ollakin vain mielen tuottama valemuisto? Jotkut jopa väittävät terapeuttien syöttävän asiakkailleen näitä heidän kutsumiaan valemuistoja. Tuollainen pohdinta on varmasti aiheellista ja kyllähän ihmismieli kykenee luomaan ja uskomaan jos jonkinlaiseen tarinaan, mutta tuollainen keskustelu on meidän todellisten (osin todistettujenkin) traumamuistojen kanssa painiskeleville turhauttavaa. On tuskallista huomata, miten ammatti ihmisetkin, ne joiden pitäisi olla tukenamme, saattavat syyllistyä kokemustemme vähättelyyn ja kyseenalaistamiseen.
Itse en ole milloinkaan täysin sulkenut tapahtumia mielestäni, joten en ole joutunut itse kamppailemaan omien epäilysteni kanssa. Olen ollut jo ”iso tyttö”, teot jatkuivat vuosia, olin aina varsinaisen hyväksikäytön aikaan aina selvinpäin ja oli päivä aika. Mieleni on silti pyrkinyt sulkemaan noistakin tilanteista tunteet erilleen,eikä muistikuvat ole samanlaisia kuin hyvien hetkien muistot. Traumamuistoissa on erilainen tarkkuus ja sirpaleisuus. Muistoja ei voi palauttaa mieleen jatkumona. Ne voi saada kyllä jotenkin ajoitettua.
Tiedän kuitenkin toisia hyväksikäytettyjä, joilla teot on suljettu täysin arkimielen ulottumattomiin vuosikausiksi. Muistot palautuvat jonkun laukaisevan tekijän kuten paikan, hajun tai elämäntilanteen muutoksen myötä. Usein terapiaan hakeudutaan juuri tuolloin. Ei terapeutti syötä asiakkaalle valemuistoa, vaan muisto johtaa terapiaan hakeutumiseen. Muistaminen voi olla hyvin sekavaa ja vaikeaa, etenkin lapsen ollessa hyvin nuori, muistot ovat kuvia ja tunteita. Niiden sanoittamisen yrittäminen voi saada ne tuntumaan epätodellisilta. Lapsi on saattanut olla nukkumassa omassa sängyssään, usein tekijä (kenties oma isä tai äiti) vielä kuiskutteleekin sen olevan vain unta. Tuollaiset muistot ovat varmasti niin ahdistavia, ettei pieni mieli mitenkään pysty sitä käsittelemään. Jos sitten ammattiauttaja torjuu tuon muiston väittämällä sitä valemuistoksi, niin kuinka tuo ihminen saa tarvitsemaansa apua?
Minulla ei ole ollut koskaan lääkityksiä ja terapiaa olen itse hakenut, silloin kun oireilut ovat olleet voimakkaampia. Silloin kun minun on ollut vaikeaa unohtaa. Minulle on vaikeampaa muistojen, etenkin kosketusmuistojen pitäminen poissa mielestä. Terapiassa ei ole koskaan keskitytty muistamiseen vaan nimenomaan oireiden ja muistojen herättämien tunteiden käsittelyyn. On harjoiteltu erilaisia tekniikoita ahdistuksen vähentämiseen kehollisen tunnemuiston noustessa pintaan. Ei muistoja ole tarvinnut sanoittaa, vaikka itse jotenkin haluaisinkin sitä yrittää.
Itse en ole muistanut uusia asioita terapian kautta, mutta olen jotenkin päässyt paremmiin kiinni tunteisiini noiden jo olemassa olevien muistikuvien kanssa. Irrallisuuden tunne on jonkin verran vähentynyt. Minulla tuo kehon tunteista irrottautuminen on ollut hyvin haittaava oiremuoto. Hyvänä ja ahdistavana esimerkkinä on toisen lapseni syntymä. Synnytyskokemus on usein (kai) melko kivulias, mutta minä suljin kivun kokonaan mielestäni ja toimin ihan kuin ei mitään. Söin ja touhuilin. Onneksi jotenkin havahduin siinä vaiheessa, kun lapsi oli todella tulossa ja ehdimme juuri ja juurin sairaalaan. Tuosta jäi kuitenkin minulle valtava pelko. Miten voin olla noin välinpitämätön kehoni tuntemuksia kohtaan? Se on ollut selviytymiskeinoni. Sen avulla olen pystynyt pitämään mieleni erillään kehooni kohdistuneesta väkivallasta. Minä olen tarvinnut paljon harjoituksia kehoni tunteiden kohtaamiseen ja kehoni reaktiot ovat voimakkuudellaan yllättäneet aina vain uudestaan. Luulisin, että aivan samoin käy niillä uhreilla, joilla mieli on sulkeutunut ja se yhdistääkin kokemuksia yhteen. Ei se ole valemuistamista, vaan muistojen kokoamista yhteen erilokeroihin haudatuista palasista.
Tuosta EMDR menetelmästä voi varmasti joillekin olla apua, etenkin ilmeisesti yksittäisissä esim raiskauskokemuksissa, mutta mielestäni voimakkaisiin pitkäkestoisiin muistoihin ei kannata ja tarvitsekaan yrittää väkisin kaivautua. Mieli toimii paremmin, kun saa rauhassa omassa tahdissa käydä läpi ahdistavia kokemuksia. Luottamuksellinen terapiasuhde toimii turvapaikkana, jossa tunteminen ja puhuminen on sallittua. ”Muistamattomuus” on usein vain haluttomuutta kohdata muistoja. Itse olen ainakin sanonut, etten muista, silloin kun olen halunnut olla hiljaa. Halunnut olla kertomatta enempää. Halunnut ja toivonut, että tuo pitäisi paikkansa ja mitään pahaa ei oikeasti olisikaan tapahtunut. Minä olen halunnut kuvitella, että en muistaisi mitään. Olen yrittänyt vakuutella itselleni, että muistan väärin. Mutta se ei vaan onnistu! Minä muistan liian hyvin, liian selvästi, vaikkakin välähdyksinä, tunteina, paloina. Ottaisin mieluummin yhden valemuiston, kiitos! Tarjoaisiko joku minulle sellaisen ja ottaisi kaikki kehoni rektioitkin mukaansa? Minä kun tunnen joko liikaa tai en ollenkaan.
