Muiden hoivaaja
Miksi vitussa mä sorrun aina miellyttämään ja hoivaamaan muita? Joo se on tuttua ja turvallista. Se on tärkeää minätunteelleni, saan kokea olevani hyvä ja arvokas, edes hetkellisesti. Mutta onko se vain suojautumista omia tunteita kohtaan? Terapiasuhteessakin roolit herkästi vaihtuvat ja tavallaan se on hyvä. Luo tasavertaisuuden vaikutelman, mikä on minulle tärkeää. Nytkin oli tämä tavallaan ok. Oli hyväkin olla toiselle läsnä, mutta oliko tuokin etenkin lopussa vain oman syväsukellukseni jälkikäsittelyn väittelyä?
Rankka käynti siis takana. Edelleen keho reagoi. Tipuin noin 9-v tunnelmiin. Tunteisiin, kun pelkäsin. Tunteisiin, kun annoin periksi. Tunteisiin kun anelin, lupasin olla kiltisti. Silti minä puolustelen tuotakin paskaa. Se tunki muhun pulloa, ja mä hoen, miten se välitti. Vittu mä oon sekasin. Ja minä kuvittelen olevani selviytyjä. Mitä vittua! Voisinko herätä, kiitos! Tajuta oikeasti ja ymmärtää ja käsittää, että se kaikki oli sairasta, mutta nyt se on ohi. Nyt olen turvassa. Nyt ei kukaan satuta.
Toinen ahdistuksen aihe vaan yhtäkkiä loksahti paikoilleen. Tajusin, että tämä minun fyysinen ”vikanihan” on se linkki varhaisten muistojeni maailmaan. Se on seurausta tuosta kerrasta. Olen tiennyt, lääkäriltä kuullut, että tuo on seurausta murtumasta, joka on tapahtunut isommalla iällä, koska luut ovat oleet jo kovempia ja ne ovat murtuneet väärin. Vammamekanismi sopii ”liian” rajuun elvytyksen. Tuohan siis liittyy tuohon muistikuvaani kun koin kuolleeni. Pelästyivätkö he? Halusivat sittenkin minun pysyvän hengissä? Oliko se niin kuin koen, vai tapahtuiko jotakin muuta. Voinko koskaan saada täyttä varmuutta?
Jotakin tapahtui, minulla on siitä todiste itsessäni. Merkki, joka ei häviä. Jota ei voi poistaa. Se kertoo karulla tavallaan, että ainakin osin kokemukseni on oikea. Miten tämä pitäisi sisäistää? Minua ahdistaa. Pää hajoaa. Ei minun kapasiteettini riitä tämän tietoisuuden käsittelyyn. Miten sairaita voivatkaan aikuiset olla. Minut on rikottu ja samalla tuo on pelastanut henkeni. Miksi? Pelkäsikö oman selustansa puolesta? Tuliko vain katuma päälle? Oliko hän sittenkin vain sankari, joka pelasti hillopurkkiin itsensä satuttaneen lapsen? Miksi muistikuvani puhuvat omaa kieltään? Miksi kaikki tuntuu sopivan yhteen? En halua nähdä tätä kuvaa. En halua uskoa tätä ja silti joku sisäinen rauha tämän vastahangan keskellä vahvistuu. Miten tämän kanssa opitaan elämään? Miten tämä jätetään taakse?
En voi antaa anteeksi. Minut on rikottu liian pahasti liian pienenä. Minulta on viety viattomuus ja varastettu ”vapaa” lapsuus. Minut on houkuteltu ja manipuloitu mukaan suhteeseen, joka on rikkonut minua lisää. Minä olen siksi palasina, mutta silti toimintakykyinen. Miten tämä on mahdollista kaiken kokemani jälkeen? Ehkä olen sittenkin selviytyjä!
