Monipuolisuus
Puhki edelleen. Pää täynnä ja tyhjä yhtaikaa. Tunnen nyt kokonaisvaltaisemmin taas ainakin hetken. Eritunnetasot osin erillisinä, mutta myös yhdessä läsnä. Monipuolisuuteni minulle selkeänä ja tänään uskalsin hieman puhua siitä ääneenkin, vaikna joku heti kapinoi vastaan. En saa antaa kenenkään nähdä miten ”sekaisin” oikeasti olen. Ei tämä ole normaalia, vai onko? Miten normaalit tunteet ja järki toimivat? Miten ihmiset muistavat? Onko meissä kaikissa erilaisia puolia, jotka ovat enemmän tai vähemmän erillisiä? Onko tämä sittenkin se normaalitapa tuntea? En tiedä.
Paljon kaikkea, joku minussa on väsynyt ja haluaisi vain luovuttaa, mutta tämä on vain osa! Pikkuinen minussa on kade sille pienelle, joka pääsi tänään pois täältä. Jollain tasolla en osaa surra kuollutta lasta, koska jollain tasolla ajattelen sen päässeen pois, rauhaan. Joku minussa uskoo, että sen kuului olla vain tähdenlento, lyhyt pilkahdus täällä elävien kirjossa. Joku minussa odottaa jo kovasti itsekin tuota hetkeä. Äiti minussa ei hyväksy tällaisia ajatuksia lainkaan. Se ahdistuu. Minusta ei tule äitini kopiota ja sitäpaitsi minähän nautin elämästä. Tuollaiset ajatukset ovat itsekkäitä. Enkä halua olla itsekäs. Minulla on ihmisiä, jotka välittävät. Joille minulla on väliä ja joista minä haluan pitää huolta. Joille haluan olla se joka jaksaa. Joku minussa on vihainen. Se haluaa näyttää kaikille, ettei meitä nujerreta, sen viha on sellaista nuoremman uhoa, mutta sen avulla olen aina taistellut tuon melankolian ylitse. Se on täynnä kostonhimoa ja raivoa. Se haaveilee pahan voittamisesta, näkyväksi tekemisestä. Joku minussa innostuva ja iloinen puoleni ei tunnista noita negatiivisia tunteita lainkaan omikseen. Sen mielestä elämä on täynnä mahdollisuuksia kehittymiseen ja nauttimiseen. se haluaa keskittää energiansa muiden auttamiseen ja tukemiseen. Joku järjellinen taso minussa koittaa antaa kaikille tunteille ja ajatuksille tilaa. Jakaa vuoroja ja yrittää vain sietää tätä ristiriitaisuutta. Ihastelee tätä mielen monipuolisuutta ja ihmeellisyyttä. Sille tämä on tutkimusmatka. Sille minä itse olen se elämän suurin mysteeri. Arvoitus jonka ymmärtäminen on vielä kesken.
Miten meillä menee? Siinä kysymys johon vastaaminen on aina liian vaikean tuntuista. Riippuu siitä mitä puolta kuuntelen, mikä puoli saa sanoa mielipiteensä, mikä puoli on vallalla. Miten kotona menee? Yhtävaikea kysymys, mistä minä sen voin tietää? Mies välillä turhautuu tähän minun monitasoisuuteeni. Minulla menee niin hyvin parisuhteessa, kuin tällaisen ihmisen kanssa ymiänsä on mahdollista mennä. Mieheni joutuu sietämään haluttomuuttani sietää minkäänlaista kosketusta, sietää tipahteluitani pikkuiseksi tai vihaiseksi tai laiskimukseksi. En minä pysty olemaan ”kunnon” vaimo. En mahdu sellaiseen muottiin. Minä olen liian rikki sellaiseen. Minulla tarpeet ovat pikkuisen silityksen kaipuuta tai teinin viha angsteja. Minussa ei juurikaan ole aikuisen naisen läheisyyden kaipuuta. Minussa on huorapuoli joka joskus yllättää miehen ”positiivisesti” mutta se rikkoo pikkuisiani lisää. Enkä siksi juurikaan anna sille tilaa. Joskus aikuinen voi auttaa miestä, mutta silloinkin olen osin irti. Naiseus ja kehoni rajat ovat minulle vieraat. Vihan tunne kehoani ja sen tuntemuksia kohtaan on vahva. Se saisi minut herkästi satuttamaan itseäni, jos järki ja ollaan normaaleja puoleni eivät olisi niin vahvoja. Eivät anna minun tuhota itseäni, koska se paljastaisi ulospäin miten meillä menee. Minun tarpeeni suojella perhettäni lapsena ja sitä kautta opittu hymyilevä ja kuori kunnossa puoli suojaa minua itsetuhoisuuden liian vahvalta ilmenimiseltä. Huokaus! Raskasta!
