Mitä vahvuus on?
Jäin miettimään, millainen ihminen on vahva? Etenkin nuorena aikuisena pakenin kaikkia negatiivisia tunteitani ja pidin omasta mielestäni itseäni valtavan vahvana ihmisenä. Olinko silloin vahva? Nyttemmin, kun olen joutunut kohtaamaan myös nuo piilottamani tunteet ja joutunut myöntämään, etten selviä tästä urakasta yksin, olen alkanut pohtia: ”Onko todellinen vahvuus sittenkin omien heikkouksien ja voimien rajallisuuden tunnustamista ja tiedostamista? Onko vahva ihminen sittenkin sellainen, joka hakee apua ja pysähtyy kohtaamaan pelkonsa?”
Ehkä ihminen vahvistuu henkisesti vasta kohdatessaan vaikeuksiensa painolastit. Silti koen, että olisin mieluummin elänyt ilman näitä traumakokemuksiani. En halua olla vahva, haluan olla huoleton ja onnellinen! Olisin mieluummin elänyt turvallisen hyvän lapsuuden. Ei lasten pitäisi joutua vahvistumaan ja selviytymään! Se on aina väärin.Heidän tulisi saada kasvaa huolettomassa ympäristössä – rakastavien, välittävien aikuisten ympäröimänä. Ei lasta lohduta sanonnat ”mikä ei tapa, vahvistaa!” Lapsi elää hetkissä. Hänelle pahat teot ovat jokainen pieniä kuolemia. Hän ei ajattele, että huomenna kaikki on paremmin. Hän ei osaa muuta, kuin erottaa itsensä noista tilanteista.
Tuota irrallisuutta onkin sitten aikuisena hyvin työlästä korjata, kenties mahdotonta! Vaikka en noin halua uskoa. Haluan ajatella, että minullakin on mahdollisuus tulla ehjäksi, kokonaiseksi, vahvaksi aikuiseksi. Haluan omalta osaltani pyrkiä tekemään kaikkeni, että saan katkaistua usein toistuvat sukupolvien yli jatkuvat kaltoinkohtelun ketjut. Minä haluan kehittyä ihmisenä tukevaksi, turvalliseksi ja riittävän tasapainoiseksi vanhemmaksi, että minun lapseni eivät joudu ” vahvistumaan” ja kasvamaan liian varhain aikuisiksi, menettäen matkalla ison osan itsestään!
