Miksi tarvitsen terapiaa?
Mieleni kelaa kokemuksiaan yhä uudestaan ja uudestaan. Kierrän kehää itseni kanssa. Toistan omia defenssejäni täysin järjettömissä tilanteissa. Kehoni reagoi normaaleihin tilanteisiin tulkiten ne uhkaavina, eikä mieleni ehdi mukaan. Terapian avulla saan tuntea turvallisesti kaiken sen, minkä olen itseeni haudannut. Terapeutti on rinnalla. Ei kulje puolesta, ei mene edellä tai jäljessä. Pysähtyy, kun tarvitsen tauon, tökkii eteenpäin, kun jumitan paikoillani vältellen, estää minua juoksemasta karkuun, kun haluaisin vaan kieltää kaiken, jättää prosessin kesken ja palata leikkimään, että kaikki on minulla just fine. Kun ei ole. Eikä ole ollut, vaikka kuinka niin tahtoisin kuvitella.
Terapia on prosessi, jota ei voi hallita järjellä. Sitä ei voi suorittaa näppärästi 10 arvosanoilla kontrollinkautta. Ja se suututtaa. Se vituttaa aivan saatanasti. Terapia on tyhmää. Siellä on lupa tuntea. Siellä saaolla kaikkea mitä on. Se on minun aikaa. Mitä? Mitä sellainen on? Mitä sellaisella tehdään? Miksi minä tarvitsisin aikaa, jossa joku on läsnä minulle? Mikä minä on? En tiedä. Ei Minulla edelleenkään ole harmainta aavistusta. Olen kaikkea sekavaa, erillisiä tunnekokonaisuuksia, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Jotka eivät siedä toisiaan ja nyt kurkistelevat ihmeissään tunnustellen itseään ja muita minussa. Testaavat terapeuttina jatkuvasti. Kokeilevat miten se reagoi, kun huudan Vittu saatanaa kurkkusuorana putkeen, tosin väliin kontrolli minussa ryhmää pyytelemään anteeksi, johon taas tulee Vittu vastine. Mä en Vittu pyydä keltään anteeksi. Sitten taas aikuinen minussa ottaa vallan selittäen järjellisesti tätä kaikkea. Ja joku minussa tahtoo terapeutilta kysellä onko tämä normaalia.
Terapeutin rooli ei ole helppo. Pitäisi osata olla oikein läsnä kymmenille eri-ikäisille lapsi, nuori ja aikuisillekin osille. Pitäisi pystyä kaikille olemaan vakaa ja turvallinen aikuisen malli. Pitäisi huomioida kaikkia, kuitenkin estäen yhtä dominoimasta kaikkia muita. Terapeuttini joutuu vuorellen kuuntelemaan miten vitun tyhmä idiootti se on ja seuraavaksi, kuinka tärkeä se on ja vakuuttelemaan, ettei ole hylkäämässä, turhautumassa, satuttamassa tai kuolemassa. Terapeuttini on oltava rauhassa kun yhdessä hetkessä haluan kuolla. Haluan, että hän leikkaa käteni irti ja tappaa mut. Ja seuraavaksi selitän innoissani projektejani ja suunnitelmiani vuoden päähän. Niin ja mulla ei ole epävakaa diagnoosia, en ole itsetuhoinen, vaikka osat minussa tuntevatkin noin. Minussa on vahva kontrolli ja tietoisuus tunteiden ja tekojen eroista. Minulla tunnetilat/tasot vaihtuvat tiheään ja liki aina toimin tunnen ja ajattelen vähintään kahdella tasolla yhtäaikaa.
Terapeutilta tarvitsen tunteiden yhdistämistä. Haastamista. Tiputusta pienten tunteisiin ja sinne isompien mukaan tuomista. Tarvitsen aikuisen mallia, jotta oma aikuinen minussa vahvistuu. Terapeutti on minulle se vakaa rauhallinen turvasatama, joka minulta on aina puuttunut. En minä tiedä miten tunteiden kanssa ollaan, miten niihin kuuluu suhtautua. Olen aina eristänyt ne toisistaan. Esimerkiksi pelko on tunne, jota en itsessäni juurikaan tunnista. Vaikka kokisin traumojani läpi, en löydä pelkoa, en tunnista sitä. Onko se kaikilla? Onko se minussa jossakin uhon alla? Onko kehoni reaktiot pelkoa? Miksi en osaa tuntea sellaista?
Ainoa pelkoon liittyvä muistoni on kun minulla ei ollut avaimia ja olin yksin ulkona kun alkoi tulla pimeää. Enkä tiennyt missä vanhempani olivat. Pelkäsin, kylmää, jos jään ulos yöksi. En pelännyt vanhempieni vuoksi. Salaa toivoinkin, että he olisivat kuolleet. Muistan naapurin naisen joka keitti kaakaota ja otti kotiinsa turvaan. Sinne olisin halunnut jäädä. Muistan pettymyksen ja siitä aiheutuvan häpeän kun vanhempani tulivatkin kotiin. Tuo muisto on vahva hyvä muistoni, hassua! Surullista!
