Miksi olen edes tässä kuosissa
Mietin yhä uudestaan ja uudestaan, miten helvetissä olen edelleen ns. toimintakykyinen. Miten olen säilyttänyt edes jonkinmoisen yhteyden nykyhetkeen kaikkien paskojen vaiheidenikin aikaan? Miksi en ole missään vaiheessa täysin romahtanut, vaikka syitä on muille jakaa? Onko tuo että kaikkea on vain yksinkertaisesti ”liikaa” ollut se suojaava tekijä? Enkö vain pysty edelleenkään oikeasti käsittämään kaikkea? Luultavasti en.
Eilen vietin 4,5 tuntia ventovieraan ihmisen kanssa puhumassa elämästäni. Tai no puhuminen osittain on kyllä liioiteltua. Kun tunnen sanallinen ilmaisukykyni edelleen kapenee huomattavasti. Tunnemylläkkä saa aivoni jumittumaan. Kehoni alkaa elää omaa elämäänsä ja itseni kasassa pitäminen saa minut jollakin tasolla irti itsestäni. Yritän muistaa mitä puhuin, mutta en saa kaikesta kiinni. Hirveä hätä. En saa puhua. Kirjoittaminen olisi ok, puhuminen edelleenkään ei. Olenko siis selviytyä?
Olen koska osaan myös nauttia elämästäni, osaan löytää itsestäni voimaa nousta ylös aamuisin ja saan yhä useammassa tilanteessa olla oma sekopäinen itseni. En kumartele kaikille vaan uskallan olla itsenikin puolella. Rikon omia puhumattomuuden muurejani, vaikkei se enää olekaan helppoa. Vaikka nyt se tuntuu. Sattuu. En juokse karkuun, ainakaan koko aikaa. Olen antamassa itselleni luvan kaivata ja haluta pienille tärkeitä asioita. Etsin keinoja niiden kuunteluun ja huomioimiseen. Annan itseni surra ja vihatakin.
Sainko kerrotua näitä tärkeitä asioita itsestäni? En tiedä. En muista. Muttei se haittaa, voin täydentää tai korjailla tekstiä vielä myöhemmin. Saako näistä puhua? Eikä häpeä kuulu minulle? Uhrienhan pitää olla hiljaa. Ei tekijöitä ainakaan voi ymmärtää. Ei heistä saa ”välittää”, heitä pitää vihata. Mutta kun sittenhän minuakin tulisi vihata, koska olen ollut ”osallinen”. Joo. Tiedän, ettei näin ole. Mutten tunne, edelleenkään. Muuttuukohan tämä joskus? Mikä tämän muuttaa?
Minä tiedän, ettei lapsi ole syypää. En koe muiden kohdalla niin. Mutta ne oli minun käteni. Se oli minun kehoni. En saa itseäni irti, koska se tapahtui minussa. Enkä ymmärrä sitä. Ei sitä voi ymmärtää. Ei tätä voi selittää kellekään. Ihmiset voivat kauhistella ja kuvitella ymmärtävänsä, mutta ei tätä voi tajuta. Kokonaisuutta, joka on kieroutunut ja sekava. Hyvän ja pahan liitto, jossa kaikki kääntyy päälaelleen. Minun nuoruuteni, minun ”normaali” osin rutinoitunut arkeni, on jotakin mitä ei järjellä pysty käsittelemään.
