Miksi en vaan unohda?
Turhauttavaa. Pääni jumittaa paskoissa muistoissa. En saa niitä pois, en piiloon. Joku minussa huutaa ja tappelee hyväksyntää vastaan. Joku tahtoo vähätellä, vakuuttelee, ettei se nyt niin pahaa ollut. Aikuisen tasolla ihan basic kamaa. Miksi vitussa en saa niitä pois? Miksi ne vaivaa? Miksi joku pieni minussa ahdistuu niin pirusti? Miksi joku ei tahdo käsittää mitään siitä? Miksi ällötys ja inho ei hellitä? Olen kirjoittanut, olen piirtänyt, olen hitusen puhunutkin. Olen kohdannut häpeääni. Miksi en pääse yli näistä? Miksi tyhmäpääni jumittaa tässä? Mitä mun pitää tehdä, että unohdan? Että oikeasti selviän? Että voin kutsua itseäni selviytyjäksi?
Minä tiedän mitä olen kokenut. Järjen tasolla ymmärrän, että se oli väärin. Tunnetasoilla olen elänyt niitä uudelleen tiedostaen, ettei ne tapahdu juuri nyt, että se on ollut osa elämääni pienenä.
Tiedän, että minä olen ollut ”mukana” siinä. Tiedän, että nuo aikuiset miehet ovat olleet sairaita en minä. Minä tiedostan kyllä, että minä pieni lapsi en ole ollut vastuussa ja hallinnassa noissa tilanteissa. Minä en tunne vihaa noita miehiä kohtaan. Sekö puuttuu? Tunnen vihaa ja ällötystä tekojamme kohtaan. Tunnen inhoa ja jotakin epämääräistä halua pois. Pois itsestäni. Tunnen vihaa itseäni kohtaan. Mutta en saa sitä siirrettyä noihin miehiin, miksi? Miksi en voi tuntea heitä kohtaan vihaa? Mikä sen estää? En koe enää pelkoa. Tunnen kuvotusta, tunnen surua, tunnen ymmärrystäkin. Miksei tämä silti jätä mua rauhaan? En vaan käsitä. Mitä mun pitää vielä tajuta? Eikö pääni voisi jo mennä eteenpäin? Turhauttavaa.
Joku minussa haluaisi puhua. Haluaisi huutaa kaiken paskan ääneen kaikille. Vittu mun ei tarvi hävetä. Mun ei tarvi olla hiljaa, mutta kun yritän iskee tunteet päälle ja menetän kykyni puhua. Tunteet vie mukaansa enkä hallitsekaan itseäni järkitasolla vaikka kuinka yritän ja haluan. Voiko tämä minussa muuttua? onko aivoni rakenteellisesti väärin kehittyneet? Voinko tuntea ja tajuta asioita joskus yhtäaikaa, vai onko lokerointini ollut liian tehokasta? Yhteyksiä kyllä tuntuu syntyvän, joten toivoa kai on. Vastustukseni paskoja kohtaan hillittää otettaan. Osaan olla rauhassa tunteiden keskellä. Eilen kaupassa pieni minussa kiukutteli kun ei tossuja ollut isojen tyttöjen koossa ja mieheni selitti sille että se on kurjaa. Tajusin käyttäytyväni naurettavasti, mutta hyväksyin sen mieheni ihanan rauhallisen aikuisen tason tuella. Hetken päästä naurettiinkin kuinka pieni minussa on söpö ja tahtoi esiin julkisestikin. Oli rohkea! Hih.
Joku siinä kaipaa ja etsii ”isä ja äitihahmoja” ja uskaltaa nykyään tukeutua. Luottaa muihin. Onko tämä vaihe tarpeen, jotta se kasvaa ja pääsee siten itse yli kokemuksistaan? En ymmärrä vielä tätä prosessia. Ehkä minun ei tarvitsekaan. Ehkä minun pitää vain luottaa ja päästää irti vaatimuksistani hallita tätä prosessia, johon joku minussa kiukuttelee vastaan. Ei tahdo päästää irti kontrollista.
Silti paha olla. Joku mussa tuntee vihaa, enkä tykkää siitä. En tahdo tuntea sitä. En tahdo kohdata sitä. Yritän piilottaa sen. Tukahduttaa sen ja se lisää ahdistusta minussa. Saako omaa vanhempaa vihata? Saako ihmistä vihata, joka on samaa lihaa ja verta? Olenko samanlainen kuin ne, koska jaan heidän DNA:nsa? Miten voisin vihata ihmisiä, joiden ansioista olen olemassa? Minun pitäisi olla kiitollinen? Vai pitääkö?
