Mikä sattuu enemmän?
En haluaisi luovuttaa, mutta parisuhteemme solmut ovat nyt melkoisia ja tuntuu että hakkaan päätäni seinään yrittäessäni edes jotenkin luoda keskusteluyhteyttä mieheeni. Tulkinnat ovat kiukun vääristämiä ja mikään ei tunnu johtavan positiivisempaan muutokseen vaan kiikutaan uppoavan laivan molemmissa päissä.
Minun toiveeni pystyä puhumaan ja yritykseni selvitellä asioita ja haluni etsiä keinoja suhteen muokkaamiseen molemmille parempaan suuntaan saa miehessäni tulkinnan, että hän olisi minulle joku pakkomielle. Surullista. Miten toisen näkökulmasta asiat voivat kääntyä ihan erikoisiin tulkintoihin. Minä olen ehdottanut, että hän lähtisi hetkeksi vanhemmilleen setvimään päätään,mutta nyt olenkin pakkomielteinen. Olen pyytänyt häneltä jonkunlaista vastausta siihen, mitä hän toivoo ja haluaa ja olen kyllä ilmaissut oman toiveeni asioiden korjaamisen yritykseski, mutta olen sanonut, ettei sitä voi tehdä yksin vaan molempien on siihen sitouduttava, tai muuten se on turhaa ja eriteille lähteminen on todennäköisesti järkevämpää.
Tämä epätietoisuus ja kiikkuminen tunteiden keinulaudalla syö minun itseluottamustani, uskoani hyviin ihmussuhteisiin ja ennen kaikkea väsyttää. Teen kaikkeni jälleen pitääkseni itseni kasassa. Miksi minä en koskaan saa olla heikko? Miksi minusta ei koskaan kukaan voi ja jaksa välittää ilman vaatimuksia? Miksi minun täytyy aina jaksaa olla se vahva ja järkevä? Elämä on helvetin epäreilua! Hyväksi kokemani ihmussuhteet osoittautuvat aina jossakin vaiheessa illuusioksi, harhaksi. Voisinko edes joskus olla jollekin se yksi ja ainoa, rakkauden arvoinen kohde omana itsenäni?
