Lomatauko
Terapia on minulle paikka, jossa saan ”aikuisena” levätä. Siellä saan näkyä kaikkena, mitä olen ja joku muu ottaa koppia, vanhemmoi, hyväksyy, mutta rajaa tarvittaessa. Kuulee ja kuuntelee, on läsnä hiljaisillekin minussa. Antaa olla mitä milloinkin on. Ei vaadi mukautumaan, miellyttämään. Siellä kontrollikin minussa osaa rentoutua.
Nyt kun terapeutti on ollut kaksi viikkoa lomalla alkaa sisäinen kaaokseni taas kasvaa. Ahdistus lisääntyy, ja kadotan yhtettä itseeni. En saa enkä osaa olla oma itseni vaan alan automaattisesti jättää syrjään osia itsestäni. Noita ei niin hyväksyttyjä tunteita ja ajatuksia. Ne paisuvat ja kasaantuvat ja räjähtelen herkemmin ainakin sisäisesti. Pakenen puuhailuun. Jumitun japanilaisiin ristikoihin, liikun aivan liikaa, ja rasitusvammani pahenee, kun ei voi antaa sen parantua rauhassa. Olen koko ajan levoton, enkä osaa/ pysty rentoutumaan ja rauhoittumaan. Vireydensäätelyni ei toimi niin kuin pitäisi. Tunnistan tämän itsessäni ja teen töitä vakauttaakseni itseäni. Pakotan itseäni pysähtymään, mutta aina keksin jotakin muuta puuhaa. Meditoinkin, muka pysäyttääkseni itseni, ja huomaan samalla senkin olevan minulle vain yksi pakokeino itsestäni.
Tunnen sisäistä turvattomuutta, johon en löydä keinoja vastata. Hätäni on hyvin pienen tasoista. Hylkäämisen tunnetta ja tarvetta kieltää ja unohtaa itsekin kaikki. Paeta kaikkia. Viha nostaa päätään. Vihaan tyhmiä ihmisiä, jotka ovat muka mukavia ja silti hylkäävät. Vihaan niitä. Ei terapiasta ole mitään apua. Se vain pahentaa. En halua kiintyä mihinkään tyhmiin ammattilaisiin, jotka vaan lomailee koko vitun kesän. Anteeksi.
Kuinka näistä opitaan yli? Miten opitaan luottamaan ja säilyttämään usko ihmisten hyvyyteen ja olemassaoloon silloinkin, kun ne eivät ole paikalla? Tämä on joku lapsen kehitysvaihe, mutta miten ne ratkaisevat tämän? Miten tämän hädän kanssa oppii olemaan läsnä pakenematta sitä kaikkeen puuhailuun/ kieltoon/ vähättelyyn/ vihaan/ välinpitämättömyyteen? En osaa. Minulla on ikävä. Eikä Vittu varmana ole!
