lomalla
Pidän lomaa nyt niin töistä kuin asioiden työstämisestäkin niin hyvin kuin suinkin taidan. Harmi vaan, että kaikkea ei voi hallita ja muut ihmiset kyllä aikaansaavat tunnekuohuja silloinkin kun niihin ei olisi valmis. Olen opetellut vanhempien tukemisen rajaamista, mistä tunnen huonoa omaatuntoa. Minun pitäisi olla se joka kuuntelee ja rientää avuksi silloinkin, kun oma jaksaminen on heikoilla kantimilla. En voi myöntää olevani itsekin heikko, en ainakaan heille. Ei minä olen aina ollut se tukipilari ja on vaikeaa jättää heitä selviämään omillaan. Tunnen, että minun pitäisi jotenkin hyvittää heille olemassaoloani. Minun pitäisi jatkuvasti tavallaan osoittaa kiitollisuutta, siitä että olen saanut syntyä tähän maailmaan. Minun pitäisi olla edelleen hyvä tytär ja avulias lapsi, jotta heillä olisi helpompaa. Jotenkin koen edelleen olevani jotenkin vastuussa heidänkin kahden aikuisen ihmisen hyvinvoinnista. Naurettavaa, tiedän kyllä. Ihan kuin voisin heidät parantaa ja tehdä onnellisiksi. Silti sitä edelleen epätoivoisesti yritän ja tunnen riittämättömyyttä ja syyllisyyttä siitä, etten koko ajan jaksa heitä tukea. Minulla on nyt oma perhe joka tarvitsee minua. Heitä varten minun pitää itseäni pitää kasassa. Siltikin, tunnen itseni petturiksi.
Olen vanhempieni ainoa turva. Minulle he soittavat, kun ovat pulassa. Ja mitä teen. Yritän kuunnella ja tukea ja samalla mielessäni itken, ettei tämän kuuluisi mennä näin. Minunhan se pitäisi saada heiltä tukea ja lohtua. Minunhan se tulisi saada olla heidän seurassaan pieni ja heikko. Tuntuu väärältä! Ahdistaa ja surettaa. Eivät he vain osaa. Eivät he ole pahoja ihmisiä. He ovat itsekin keskenkasvuisia hoivaa vaille jääneitä aikuisia, jotka ovat siirtäneet sukupolvien ketjua eteenpäin minulle haitallisin seurauksin. Nyt sitten rämmin epätoivoisesti eteenpäin yrittäen ymmärtää ja katkaista tätä tuhoisaa ketjureaktiota. Haluan itse oppia olemaan hyvä äiti!
