Liike on lääke
Liikkuminen on aina ollut lääkettä mielelleni. Ulkona luonnossa kävellessä/ juostessa tai sisätiloissa tanssiessani olen saanut yhteyden kehooni ja kyennyt pitämään päänikin jollakin tavalla kasassa. Hallinta kehollisesti on lisännyt myös jonkunlaista kontrollia myös tunnetasolla. Nyt olen jumissa kehossani. Kehoni kanssa. En voi rasittaa, vaan pitää huilia. Tiedän, olen aina jotenkin tiedostanut, ettei liikuntakykykään ole itsestäänselvyys. Olen aina arvostanut mahdollisuuttani hakea sisältöä elämääni ja kosketusta kehooni liikkeiden kautta. Nyt olen hieman hukassa.
Minulta meni viime viikon perjantaina selkä. Välilevy pullahti painamaan hermoja ja jalkani on ollut osin puutunut nyt siis useamman päivän. Pieni liike on ok, paikallaan istuminen pahinta, mutta kaikki enemmän hallintaa tai vauhtia vaativa liikkuminen ei onnistu. Alkuun ei ollut kipua, oli vain puutuminen. Nyt osin tuntoa palautunut ja särky ristiselässä jatkuvaa. Akuutin neuvojen mukaan popsin buranaa, roikun, liikun kevyesti ja nyt sain töistä lainaan tns sähkölaitteenkin. Silti pää lainaa hajota. En pääse itseäni, ajatuksiani karkuun. En pysty liikkumaan niin kuin normaalisti. Olen koko ajan liiankin tietoinen itsestäni varoessani lisävahinkoa. Jokainen liike vaatii keskittymistä. Vaatii kontrollia ja hallintaa. En ole vapaa toimimaan enkä toisaalta irroittautumaan kehossani niin kuin olen aina tehnyt. Tämä on raskasta. Ja tiedän en saisi valittaa. Tämän pitäisi kyllä olla ohimenevä vaiva, eikä ole niin paha kuin voisi olla. Pystyn kävelemään, hissun kissun, mutta kuitenkin. Silti vituttaa.
Tämä meni vielä kollegani mokasta. Olin joogassa, jossa ohjaaja tuli painamaan yliliikkuvaa selkääni pidemmälle eteenpäin suuntautuvassa venytyksessä, ja hupsis sen jälkeen jalkani olikin puutunut. Minun olisi pitänyt varoittaa, ettei minua voi ja kannata ohjata kun en tunnista muutenkaan rajojani, mutta enpäs tajunnut. Yleensä minua ohjataan hakemaan lisäkontrollia ja liikkeitä vedetään takaisinpäin. Tämä ohjaaja painoikin lisää, enkä kehtaa valittaa. En tunnustaa miten kipeä olen. Muutamat paikalla olleet tietävät, mutta tuolle en kehtaa sanoa. En vaan halua, että hänelle tulee paska olo. Hän yritti auttaa, enkä tajunnut sanoa siinä hetkessä, että nyt ei tunnu hyvältä, että menee pieleen. En edelleenkään tunnista tuollaisessakaan kehoni rajoja ja nyt siitä kärsin.
