Kyynelten läpi
Viimeiset päivät ovat olleet rankkoja, mutta nyt alan taas kyynelten takaa nähdä valon pilkahduksiakin. Olen tuntenut ahdistuksen koko kehossani, olen halunnut vain pois kropastani. Voimani ovat menneet vain itseni kasassa pitämiseen ja tuntemusteni torjumiseen. Olen toiminut edelleen ulospäin täysin normaalisti. Kukaan ei ole huomannut hymyni takana piilossa pidettyä pahaa oloani. Kukaan ei ole kysynyt kuinka voin tai mitä kuuluu? Se olisi riittänyt padon murtamiseen.
Onnekseni minulla on hyvä tukija ja hänen avullaan sain/ uskalsin antaa itseni tuntea. Osa kehooni haudatuista tunteista sai purkautua. Hän osasi auttaa minut takaisin normaaliin nykyhetkeen, heti kun sitä pyysin. Heti kun tunsin, etten kestä yhtään enempää. Vain pikkuruisissa erissä siedän noita lapsuuden tunteitani. Eilinen ilta menikin sitten peiton alla itkiessä pitkään tukahdetettuna pitämiäni puhdistavia kyyneleitä. Itkua, jolle ei ole ollut tilaa tai oikeammin lupaa, silloin kun sen oikea aika olisi ollut. Nyt aikuisena minä reagoin kuin pieni lapsi ja vaikka se nolottaa, se helpottaa edes hitusen. Edes hetkeksi.
Tänään onkin oloni ollut levollinen, läsnäoleva ja pitkästi aikaa vapaampi. Kevyempi. Olen nauranut sydämeni pohjasta ja iloinnut elämästä. Itkun myötä koko tunnekirjo on taas vahvempana. Värit näyttäytyvät kirkkaina ja terävinä. Uskallan olla aistit avoinna. Tänään kyyneleeni ovat olleet hillittyjä onnenkyyneleitä. Uskallan unelmoida.
