Kuulumisia
En ole kovin aktiivisesti nyt jaksanut kirjoitella. olen ollut väsynyt ja vireystilani säätely tuottaa vaikeuksia. Oma prosessini etenee aika ajoin liiankin nopealla tahdilla ja kaikki voimani menevät itseni kokoamiseen ja arkeen orietoitumiseen traumamuistojen käsittelyn välissä. Yritän edelleen pitää tiukasti kiinni vahvasta kuorestani ja vaikka se jo turvallisessa tilanteessa nopeasti murtuukin on sen kokoaminen muiden ihmisten edessä edelleen minulle tärkeää. En myönnä edes läheisilleni, miten alas välillä tipahdan, kun paha olo saa vallan. Onnekseni sentään sisukkuus on minun vahvuuteni. Silloinkin kun tuntuu, etten jaksa enää hetkeäkään, vaan hajoan tähän koko kehon valtaavaan ahdistukseen, jossain pohjalla on kuitenkin tietoisuus, että tämä ei tapahdu nyt, että nyt olen aikuinen ja kaikki on nyt paremmin.
Se mikä on muuttunut ja on uutta, että nykyisin tunteet ovat yhä voimallisemmin mukana. Joskus aiemmin olen puhunut kokemuksistani liki estoitta, täysin turtana, tunteettomana. Sivustakatsojan roolista käsin, tosin sanallinen ilmaisuni on silloinkin ollut rajoittunutta, lapsenomaista. En pysty aikuisena puhumaan noista asioista. Nyt olen elänyt läpi ja tuntenut noita hetkiä. Silloin en pysty, halua puhua mitään. Tunteiden kokeminen ja tavallaan samalla niiden torjunta vie kaikki voimani ja looginen ajattelukykyni katkeaa. En saa sanaa suustani. En kykene puhumaan ja se turhauttaa. Se saa minut tuntemaan itseni naurettavaksi ja lisää häpeän tunnettani. Tai lisäsi alkuun. Nyt en enää jaksa välittää niin paljon. Annan yhä enemmän löysää ja siedän tunteiden vyöryä aiempaa paremmin. Kuitenkin samalla itseni nykyhetkeen palauttaminen tuntuu jotenkin entistä työläämmältä. En meinaa saada kiinni tästä hetkestä vaan mennyt olotila ja nykyisyys tahtovat lomittua ja jäädä hetkeksi yhteiseksi kaaokseksi sisälleni. Minulla on kaikki vakauttamiskeinot käytössäni ja vielä järjen ääni on saanut voiton ja olen pystynyt palauttamaan itseni suht nopeasti toimintakykyiseksi.
Onnekseni minulla on myös ns. hätäystävä. Ihminen, joka ymmärtää ja näkee iloisen ulkokuoreni lävitse ja joka tajuaa – voisiko soittaa – viestin oikeasti tarkoittavan: tarvitsen sinun tukeasi juuri NYT! Harva ihminen oikeasti huomaa ja haluaa kuulla, miten minulla oikeasti menee. Kaikki ovat tottuneet tähän iloiseen, vahvaan, sosiaaliseen puoleeni. Suurimmalle osalle ihmisistä se on kaikki, mitä he minusta näkevät ja tietävät ja itseasiassa, hyvä niin! Minä kaipaisin aitoa vilpitöntä halausta silloin tällöin. Rutistusta, joka kertoo, että saan olla pieni ja tarvitseva ja silti olen ok. Meidän kulttuurimme on täysin vieraantunut koskettamisesta. Sellaista välittävää turvallista kosketusta ei juuri kukaan anna toisilleen. Masennuslääkkeiden käyttömäärä yhteiskunnassamme varmasti puolittuisi, jos täällä olisi tarjolla halaajamummoja, jotka vain rutistaisivat ja pitäisivät sylissä. Silittäisivät ja välittäisivät! Läheisyyttä ihmiset kaipaavat. Kuuntelijaa ja näkijää, eivät yksinäistä purkista otettua valheellista mielihyvän tai tunteettomuuden tunnetta. Minä olen aina ollut lääkevastainen, mutta myönnän, että joillekin ihmisille ne voivat olla se ainoa keino selvitä vaikeista tilanteista. Siltikin niiden ohella olisi hedelmällisempää myös oikeasti saada puhua ja tulla kuulluksi. Välillä tuntuu, että myös ammattilaiset ovat sellaisia, jotka eivät halua kuulla, miten oikeasti voit. He eivät ole valmiita kuulemaan toisen hädästä. Kokonainen koulukunta psykoterapian piirissä kuuluttaa ratkaisukeskeisyyden nimiin. Siihen, miten ongelmista edetään suoraviivaisesti ylitse tiettyjen keinojen ja harjoitusten avulla. Toimii kyllä varmasti joissakin tilanteissa ja joidenkin ihmisten kanssa, mutta ainakin itselleni tuo tapa vain lisäsi omaa vahvan selviytyjän kuoren valtaotetta ja ahdistus tunteiden piilottamisesta kasvoi. Tunteita ei voi järkeistää, vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi. Niitä voi työntää syrjään, mutta vain antamalla niille tilaa voi ne muokkautua ja lipua ohitse kuten myrsky pilvet taivaalta.Siihen minua nyt rohkaistaan ja se tuntuu hyvältä samalla kun tuntuu pahalta. Ristiriitaista, mutta keventävää.
Meidän maamme on yksinäisten ja eristäytyneiden ihmisten maa. Sosiaalisuus on usein melko pintapuolista. Syvempää keskustelua vältellään ja negatiivisia tunteita häpeillään ja salaillaan. Ne vähätellään ja piilotetaan, vaikka nimenomaan niiden sallimisella ja näkyväksi tulemisella ne saisivat oikeammat mittasuhteet. Piilotettuna kaikki kasvaa ja alkaa elää omaa elämäänsä. Omassa päässä pyörittelemällä asiat vaan lumipalloefektin lailla alkavat kiertyä itsensä ympäri kasvaen järjettömän suuriksi. Kun on kantanut omia salaisuuksiaan vuosikaudet yksin, on niiden koko valtava. Niiden on annettava tulla ulos pienissä erissä. Kontrolli on turvakeinoni. Sen avulla pysyn toimintakykyisenä ja säilytän ulospäin kasvoni. Ei minun hymyilevä kuoreni ole paha asia, yritän pikkuhiljaa raotella sitä ja uskaltaa olla myös aidompi ja läsnäolevampi, kokonaisempi, mutta en voi tehdä sitä kerta rytinällä. Olen hyvällä tiellä!
