Kun sattuu
Miten voi kuvata tunnetta, jossa paha olo ja ahdistus tuntuu kokonaisvaltasena fyysisenä kipuna. Joka solu huutaa ja on räjähdyspisteessä. Kasvoilla hymy, jonka takana piilossa on tuskainen irvistys. On pakko päästä ulos. On saatava olla yksin. Ei jaksa olla edes läheisten lähellä. Sekin sattuu. Ei halua puhua, eikä olla hiljaa. Ei jaksa esittää, että kaikki on hyvin. Muttei halua valittaa, ei halua vaivata läheisiä omilla vanhoilla ahdistuksilla. Miksi ei nämä asiat voi jättää minua jo rauhaan?
En halua muistaa, en halua muistella. Haluan unohtaa ja jättää taakseni. Ei nämä tunteet kuulu nykyhetkeen, miksi ne vyöryvät silti aika ajoin ylitseni, vetäen minut mukanaan syvyyksiin, jossa helpointa olisi vain luovuttaa. Sulkea silmänsä.
En voi niin tehdä. En halua niin toimia. En ole luovuttajatyyppi. Olen taistelija. Juoksen metsässä hikilenkin koiran kanssa. Musiikki huutaa korvissani ja laulan täysillä mukana apulannan tahdissa. Olo helpottaa jälleen kerran ja pystyn taas palaamaan perhearkeen. Osaan taas iloita ja olla läsnä. Sain taas hetkeksi pahan oloni tungettua takaisin mieleni perukoille. Voin hymyillä ja nauraa.
