Kosketuksesta
Kaipuu syliin. Kaipuu lähelle. Halu tuntea, että on ok vain olla sylissä. Halu tuntea itsensä hyvän kosketuksen arvoiseksi. Onko se väärin? Pienet minussa tarvitsevat kipeästi lähelle. Tarvitsevat turvaa, halia, mutta pelkäävät yli kaiken. Yritin tarjota niille hyvän kokemuksen ja sitä se olikin, mutta ei hyvä ole vain hyvää. Se sattuu. Pienille mikään ei riitä. Niiden tarve on loputon. Niiden pelot järjettömiä. Niiden suru valtava musta aukko, joka imaisee mukaansa.
Siitä jonkun kautta viha. Ja se vihakin sai olla. Sillekin oli tilaa. Lupa olla. Vittu! En minä tarvitse ja halua mitään. Kaikki on tyhmää. Tuommoinen on tyhmää. Ei mua saa koskea hyvin. Ei saa. Mua pitää hakata, tulehduttaa, kuristaa, käskeä olemaan hiljaa, olemaan itkemättä, ei saa tuntea, ei saa näkyä, ei kuulua. Miksi kaikki muka onkin ok. Mun pieni pää menee sekasin. Tunnekaaos yrittää selvitä tutuilla tavoilla ja ne ei toimi. Viha ei saa kiinni mistään, kun toisen teot osoittaa sen vääräksi. Miten mä tätä osaan käsitellä? Ei mun kapasiteetti riitä.
Kontrolli häpeää. Miksi muka tunnen noin paljon. Ei kukaan järkevä ihminen ole tuommoinen itkupilli. Ei kukaan ole noin naiivi ja luottavainen. Miksi en osaa olla enää kiltisti hymyilevän ”aikuisen” roolissa? Miksi en saa itseäni vedettyä heti I am fine olotilaan? Miten tämä on muka edistystä? Kontrolli yritti hetkittäin väliin, mutta sen vaikutus jäi tosi lyhyeksi. Sillä ei ole enää valtaa minussa.
Olen järjettömän kiitollinen. Sain kokea jotakin, mitä tarvitsin monella eri tasolla. Silti suru. Keho muistaa liikaa. Tuntee liikaa pahaa. Sen pinnassa on liian monet väärät kädet tehneet oman tahtonsa mukaan. Keholle kaikki tuntuu väärältä, tunnen itseni likaiseksi, pahaksi. Pelkään, että kuitenkin muutan muutkin pahoiksi. Satutan tunteillani. Ei kukaan kestä surua ja tuskaani. Ei kukaan voi ottaa vastaan pelkojani pysyen silti rauhallisena ja hyvänä. Eikö tämä paha tartu? Voiko joku puhdistaa iholtani muistijäljet kaikesta pahasta? Voiko kehoni oppia luottamaan omaan hyvyyteensä? Onko se mahdollista? Ainakin se on hidasta. Se vaatii kärsivällisyyttä. Se vaatii kunnioitusta. Luvan kysymistä yhä uudelleen. Kuuntelua, herkkyyttä tietää mikä on ok, mikä ei. Ja silti se sattuu. Hyvä sattuu ihan hirvittävän paljon. Haluan vain huutaa!
