Korjaavia kokemuksia
Parantuminen vie aikaa. Toistoja tarvitaan valtavat määrät, jotta vuosien saatossa syntyneet pinttyneet uskomukset omasta likaisuudesta, pahuudesta ja viallisuudesta hitaasti muokkautuvat. Kehonreaktioiden, järjen ja tunteiden yhdistyminen toisiinsa etenee eritahdissa eritunnetasoilla. Kokemusten käsittely, eläminen läpi turvassa on raastavaa, totista työtä, jossa räkä valuu pitkin poskia ja kaikki kontrollin rippeet heitetään romukoppaan. Tänään kävin taas toisen terapeuttini luona.
Alku meni näppärän vältellen, etäältä tuijotellen, naureskellen kertoen, miten mikään ei tunnu missään. No eipä kauaa kun tuli lähemmäs. Silitti selkää, eikä vieläkään mitään tunnereaktiota. Niskatriggerikään ei nyt päässyt läpi vahvasta muuristani. Ahdistus välttelystä alkoi lyödä läpi. Sain sanottua, että nyt pitäisi tippua. Ja sehän onnistui.
Terapeutti kysyi luvan kokeilla taas uutta juttua. Johon tietenkin annoin luvan, kun eihän mikään tuntunut missään. Nosti minut siis syliinsä ja siitä pakokauhu ja paniikki iski päälle täysillä. En ehtinyt tajuta mitään kun olin jo nurkassa kippurassa kouristelemassa ja terapeuttini ihanasti perässä silittämässä ja kertomassa kuinka ei ole hätää, ei satuta, mitään pahaa ei nyt tapahdu, miten on läsnä, on lähellä. Ei jätä yksin. Saa tuntea. Ajantaju katosi täysin. En tiedä puhuinko, jossain vaiheessa tajusin, ettei puhu kulke, mutta nyökkäilin vastauksia kysymyksiin, tiedänkö mikä muisto nousi ja kehen liittyy jne. Siitä toipumisen jälkeen hetken huilitauko ja vaan hiljaisuus. Läsnäolo. Hyväksyntä terapeutilta kaikelle. Suru minussa. Suru pienen tytön puolesta.
Vaihdettiin rooleja ja sitten terapeuttini päätti mennä suoraan haasteeseeni. Avasi keskustelun tunnereaktiosta, josta ei siis terapeutit ikinä puhu. Ei kukaan puhu suoraan. Hän puhui. Selitti pienille minussa, miten on normaalia, että aikaisessa voi herätä aistikkuutta, kaunis vitun tyhmä sana, mutta miten se ei tarkoita mitään pahaa. Miten senkin kanssa voi olla rauhassa. Miten terve aikuinen mies toimii. Ei satuta. Ei tee pahaa. Ei toimi tunteensa mukaan. Selitti pienille minussa, miten niille on tehty väärin. Selitti teineille minussa, jotka olis tahtoneet että panee meitä, että se ei tee niin, koska tahtoo auttaa minua, kun minua on tässä asiassa satutettu niin monella eri tasolla että on selvää, että minussa on noitakin, jotka eivät välitä ja haluavat tuolla keinoin hallita, mutta miten hänessä ei ole hyväksikäyttävää osaa. Miten hän tahtoo olla läsnä kaikelle miten huorakin saa olla, mutta silti sen mukaan ei mennä. Miten se suojelee pieniä minussa ja haluaa näyttää niille miten terve aikuinen mies toimii. Vitun ryhmä idiootti.
Eikä oo ees eunukki, saatana. Vei pohjan siltäkin. On rauhassa vaikka keho voi reagoida, selitti miten se on normaalia, mutta miten hänellä on vastuu siitä mitä tekee. Miten sille on kunnia saada käydä tätä terapiamatkaa kanssani ja miten pitää huolen siitä, että tämä on minulle eheyttävä prosessi. En ymmärrä. En tajua. Mikä toi on? Alien?
Teinitasolla itseviha. Ei se tykkää kun ei pane. Olen huono,kun en saa sitä tekemään väärin. Sit mä voisin vihata sitä. Pääsisin yläpuolelle. Se olis heikko. Halujensa orja, mut ei. Vittu.
Pienten kautta hämmennys, miks siitä ei tuu paha? Miks se ei satuta? Koska se muuttuu? Onks toi muka oikein? Enkö mä teekään siitä pahaa? Miks mä voin olla sylissä, eikä se silti halua tehdä mitään kummaa? Mikä siinä on vikana?
Aikuisena arvostus. Oli rohkea ja avoin ja haastoi loistavasti. Uskalsi kertoa itsestään ja kohdata tämänkin asian normaalina. Selitti kaikille minussa mitä ja miksi. Ei rikkonut vaan eheytti ja lisäsi luottamusta ja kunnioitusta monella eri tasolla. Jotenkin teinienkin kautta joku kummallinen kunnioitus. Sille vittuilu on ok, huoratkin muka tärkeitä ja niillä oma roolinsa selviytymisessämme, nekin saisi kuulemma näkyä, eikä ne pelota tota. Ei hämmennä. Miten torjunta ei tarkoita välittämisen loppumista vaan niin kuuluisi, olisi kuulunut terveiden aikuisten miesten tehdä.
En ymmärrä. Tuntuu hyvältä. Luotan. Silti sattuu. En halua tajuta. En ymmärtää. Ei ne saa olla pahoja, joiden piti tykätä. Ei ne saa. Mä oon paha. Mun pitää olla paha. Se on helpompi hallita. Sen kanssa voin elää. Sen voin hyväksyä. Tää ei oo oikein. Eihän. Onko?
Jos mä en saa tästä pahaa, miten sen kanssa eletään? Mä oon aina tehny kaikista pahoja, vai olenko? Monipuolinen kaaos, hyvällä tavalla. Asioilla on nimet. Niitä ei vältellä. Saan turvaa. Saan hoivaa. Eikä se satuta. On rajat. En ymmärrä sitä. En vaan käsitä. On hyvää turvallista läheisyyttä, jossa saa olla kaikkea mitä on. Saa kiukuta, saa olla pienenä, saa kysellä tyhmiä, saa kirota, saa järkeillä aikuisena. Vauhtia riittää, kun pompin olotilasta toiseen, saa välillä hätäillä onko tämä normaalia, saa lempeyttä. Tämä korjaa. Tämä eheyttää. Hitaasti. Olen kiitollinen. Minä luotan yhä enemmän. Minä uskallan turvautua ja näkyä rikkinäisenä.
