Kirjoittaen avoimemmaksi
Nyt joku minussa on keksinyt keinon kiertää puhumattomuuden muurini. Minun pitäisi varmasti olla tyytyväinen ja terapeuttini kiittelee ja rohkaisee minua kommunikoimaan myös tällä itselleni tutummalla ja turvallisemman tuntuisella tavalla. Mikä on täysin järjen vastaista, eihän kenestäkään oikeasti voi kirjoittaminen olla helpompaa. Siitähän jää aina jotakin pysyvää, eikö se muka pelota? En ymmärrä itseäni ja silti joku minussa haluaa jakaa kokemuksiaan, tunteitaan. Haluaa antaa terapeutin tietää miten todella voin. Haluaa kertoa, mitä on tapahtunut? Mitä pikkuinen simpukka on kokenut? Millaista sen elämä on ollut? Se on kiitollinen, kun on saanut luvan kirjoittaa, mutta se pelkää. Se pelkää rasittavansa. Tekevänsä siitäkin pahan. Ei kai minulla sellaista valtaa ole. Mutta ei hyvät ihmiset ymmärrä. Ei ne halua kuulla ja tietää. Ei ne usko. Ei niiden ajatusmaailmaan mahdu, että on olemassa pahoja aikuisia. Aikuisia, joille oma mielihyvä ja etu menee lapsen edelle. Aikuisia, jotka satuttavat, tekevät pahaa lapsille. Ei se ole hyvän lapsuuden saaneen ihmisen maailmassa mahdollista. Ei sellaista ole. Tai ainakaan se ei kosketa kuin täysin ulkopuolisella tasolla. Se on harvinaista. Ehkä onkin. Toivottavasti onkin. Mutta mitä se minua lohduttaa? Ei se vie minun tuskaani pois. Ei se helpota oloani päinvastoin, pahentaa vain. En minä halua olla harvinaisuus, joku poikkeus. Haluan olla normaali! Tavis. Haluan tietää, millaista on kasvaa turvallisessa, rakastavassa, välittävässä perheessä. Joo tiedostan, että olen aikuinen. En saa menetettyä lapsuuttani takaisin ja se tuntuu sairaan väärältä . Miksi minä ansaitsin paskat ihmiset elämääni? Miksi toiset saavat turvallisen lapsuuden? Se ei ole reilua! Ei ole oikein! Mitä minä olin lapsena tehnyt ansaitakseni kaiken pahan? En ymmärrä. En suostu ja halua käsittää sitä! Olen kirjoittanut tätä sisäistä maailmaani auki,olen jakanut tuskaani terapeutilleni, mutta mitä tämä auttaa? Pääsenkö koskaan tasapainoon? Opinko koskaan hyväksymään itseäni ja kokemuksiani osaksi historiaani? Voiko näistä oikeasti päästä yli? Jos joku on oikeasti selvinnyt, niin tahtoisin sen tietää. Oma usko taas aikalailla kadoksissa. Olen kyllä usein vakuutellut itselleni,että nyt kyllä tajuan mitä se oli. Nyt ymmärrän ja voin jättää kaiken taakse, ja sitten joku hemmetin pikku triggeri tiputtaa minut taas pieneksi ja sama itsevihan ja häpeän kierre alkaa jälleen uudestaan. Minä olen kovaan ääneen toitottanut miten kokemukseni eivät määritä minua, miten häpeä ei kuulu minulle. Miten hienosti olen elämäni rakentanut kaikesta paskasta huolimatta ja silti pohja tunne on hillitön itseviha ja arvottomuuden tunne. Joka ei lähde pois vaikka kuinka yritän.
