Kiintyminen
Kiinnyn yhä enemmän, yhä tiiviimmin. Luottamus sai aimo nytkäyksen eteenpäin ja vastarintani murentuu koko ajan lisää. Pelko alkaa hellittää ja uskallan olla yhä vapautuneemmin oma itseni ja tunnen, että se on ok. Saan olla sellainen kuin olen ja se hyväksytään.
Tajusin juuri että psykoterapiasuhde on verrattavissa varhaiseen vuorovaikutussuhteeseen. Siihen kaiken itsetunnon rakentumisen perustaan, joka minulla on ollut turvaton -välttelevä ja osin kaoottinen. Nyt saan kokea millainen on turvallinen kiintymyssuhde ilman taka-ajatuksia. Kun saan tuntea itseni hyväksytyksi sellaisena kuin olen, voi koko minuuteni alkaa pikkuhiljaa rakentua uudelleen. Taka-pakkeja varmasti tulee helposti ja oma arvottomuuden tunne ei karise irti helpolla. Pinttyneet torjunta ja defenssikeinoni aktivoituvat edelleen herkästi, mutta joku minussa on jo alkanut kasvaa, vahvistua ja uskoa siihen, että minullakin on oma arvoni.
Tokihan huomaan epäilyn tunteitanikin. En olisi saanut tukeutua niin paljon, että menin extrakerralle. Nyt jäin velkaa. Minun pitäisi korvata se jotenkin. En minä saa olla vaativa, se on itsekkyyttä- vai onko? Minun pitäisi pärjätä edelleen yksin. Näin joku minussa vielä yrittää vakuuttaa, mutta en enää halua uskoa ja kuunnella sitä. Sillä on ollut tärkeä rooli. Tuolla lailla olen pönkittänyt itseäni uskomaan itseeni. Olen peittänyt suruni, pelkoni, turvattomuuteni ja yksinäisyyteni vahvuuden verholla. Nyt tuota verhoa ei enää tarvita. Minä saan olla heikko ja tarvitseva. Minä saan olla surullinen, hädissäni, turvaton ja pieni, eikä siinä olekaan mitään väärää. Ei tarvitse hymyillä pahaa oloa piiloon, vaan se saa näkyä.
Tämä prosessi etenee omalla painollaan. Ei tätä voi suorittaa. Vasta kun luovuttaa kontrollin
voi todellinen kiinnittyminen alkaa voimistua ja eheytyminen syvenee. Tuntuu levolliselta ja turvalliselta. Tasapainoiselta ja rauhalliselta. Tätäkö on luottamus?
