Keho stoppaa
Minulla nämä vaihdokset menevät himpun verran nopeammin. Samassa päivässä jopa hetkessä yhtäaikaa täysin päinvastaiset olotilat. Taisteluni on jatkuvaa. Pään sisäiset olot vielä kestän, mutta nää kehon oireilut on vaikeampia. Mun keho ei ole kunnossa, enkä voi tietää onko tää päästäni johtuvaa vai fyysistä. Terapiassakin välttelyvaihe päällä ja se lisää minulla kehonkuormaa. Kun en saa kehonreaktioita purettua näin harvoilla käynneillä, nyt vaan kerta viikossa, niin johon koko minä olen kaaoksessa. Pää ihan irti kehosta, eikä mitään tietoa niiden yhteisvaikutuksesta. Tai on, muttei riittävän vahvasti.
Terapiassakin keho kouristeli samalla kun höpöttelin niitä näitä. Ja kun en täysin tipu, en löydä yhteyksiä ja jään irtonaiseksi. Tämä on vaikeaa. Olen heitteillä. Tuuliajolla. Tämä ”katkos” terapiaan ja sähläykset julkisen puolen kautta ovat heikentyneet minun ennestään heikkoa kykyäni luottaa ja tukeutua ja turvautua ja puhua mistään oikeasti mitään. Erillisyys tunteiden, kehon ja järjen välillä minussa kasvaa. Kuka tarvitsee terapiaa vaan keskusteluun, analysointiin ja puhumiseen, en minä ainakaan. Minulle terapia on kokonaisvaltaisempaa vuorovaikutusta, joka juuri nyt taas äärimmäisen vaikeaa. Minulla pienetkin vastoinkäymiset tai epäluottamus jossakin ihmissuhteissa heijastuu kaikkeen. Minun varhainen kiintymyssuhde mallini on ollut kaoottinen ja vetäydyn järjettömän helposti aina uudestaan henkisesti pois ihmissuhteista ja samaan aikaan osa minussa alkaa ripustautua niihin liikaakin. Sisäiset ristiriitani kertaantuvat ja voin huonommin.
No kyllä muutamat vittu-anteeksi vuoropuhelua itseni kanssa sentään terapiassa tänäänkin kävin, eli täysin irrallinen en omasta itsestäni ollut. Terapeuttini nauroi, miten oli ollut kollegojensa kanssa pikkujouluissa ja muutama oli kritisoinut esitystä, kun siinä kiroiltiin niin paljon. Muakin huvitti. Kysyinkin, että mitä ja kenen kanssa ne sitten oikein töitä tekee. Eihän niitten kanssa vois tuntee. Mussa kun osa hokee Vittu saatanaa varmaan poikkeuksetta joka kerta. Pahimmillaan melkein koko terapia ollut vittun vitun Vittu keskustelua. On mussa muutakin. Eli ei vaan toi, mutta ton takaa vasta päästään kiinni niihin vaikeampiin tunteisiin. Ehkä muilla ei mene näin. Mä en voisi käydä terapeutilla, joka alkaisi moralisoimaan ja lässyttämään, miten aikuisen kautta pitäisi keskustella, miten joku nyt ehkä vähän suututtaa. Se olisi minulle samantien humpsaus kontrolliin, jossa näppärän irti itsestäni ja tunteistani analysoisin itseäni. Ei kiitos! Sen osaan ilman terapeuttiakin! Nytkin tarvitsisin oikeasti taas tiputuksen tonne kehon ahdistuksiin. Tää mun hengenahdistus voi hyvinkin olla traumaperäistäkin. Ainakin isääni liitän vahvasti näitä tukehtumisen tunteitani, mutta en vaan uskalla päästää itseäni kunnolla tuntemaan. Tiedän, että kun uskaltaisin elää nuo läpi, voisi oloni helpottaa, mutta viikon tauko terapiasta on liikaa. Mä tarvin vakuuttavan kerran lähemmäs, jos annan itseni tippua. Vittu. Miten tätä ei hoitava taho muka ymmärrä? Kuka hyötyy harvasta terapiasta? Ei silloin voi tuntea, kun pienille mussa jo yksi päivä on valtavan pitkä aika odottaa seuraavaa kertaa. Ei niiden aikakäsitys ole aikuisen tavoin kehittynyt, ja niille en itse osaa tuntemisen jälkeen vielä tarjota riittävästi turvaa. Huokaus. Tämä turhauttaa!
