Kaipaan itseäni
Kaipaan itseäni, vaikken tiedä mitä se on. Tämä parisuhde tilanteeni ajaa minua taas kauemmas itseäni. Minun on vaikeaa tietää ja tunnistaa,mitä minä ajattelen, tunnen, kaipaan ja haluan. Miellytän ja samalla vihani kasvaa, mutta eriytyy. En tunnista itsessäni negatiivisia tunteita ja tiedän että niitä on paljon. Patoan itseeni ärsytystä toisen sanoista. Otan hänen ajatukset ja tunteet omikseni, en löydä etäisyyttä kun toinen pomppii olotilasta toiseen. Oma mieleni hämmentyy ja sekoittuu. On vaikeaa löytää tyyneys ja rauha. En koe olevani ansainnut tätä ja silti käperryn itseeni,otan syytökset jollakin tasolla täysin vastaan. Hyvittelen,vaikkei pitäisi.
Joo muutos asioissa,jotka miestäni ovat ärsyttäneet ei vaadi minulta juuri mitään. Se on helppoa. Ottaa noihin eri asenne. Ei nuo asiat ole minulle ongelmia. Voin puunata kodin kirkkaaksi ja sekstata vaikka päivittäin. Minulle tärkeämpää on yhteys kiinnostus tasolla. Arjen pikkukosketukset ja kiinnostus asioistani,mitä ei siis tällä hetkellä ole. Luottamus mieheeni puuttuu enkä koe saavani vastarakkautta tai välittämistä. Ja joo tunnen itseni tyhmäksi,kun itse välitän ja haluan hänelle hyvää. En koe häntä pahana. Hän on turhautunut ja potee syullisyyttä omista teoistaan ja oikeuttaa niitä nyt itselleen syyttämällä minua. Se ei ole oikein eikä reilua,mutta ymmärrettävää.
Puhuminen on vaikeaa. Aina tulee vittuilut ja viha. Tulee syytökset tai marttyyriys. Tulee katkeruus, jota en ole nähnyt. Olen väsynyt,mutta en voi sitä näyttää. Sille ei ole nyt tilaa,kun minä olen rypenyt traumoissani jo liikaa. Se on ollut pois mieheltäni. Hän ei olekaan halunnut olla tukena. Hän on väsynyt ja turhautunut,mutta ei ole sitä osannut ilmaista. Tai sitten en ole osannut kuulla ja kuunnella. Jokatapauksessa nyt on vaikeaa, enkä tiedä milloin ja miten tämä helpottaa.
