Jumissa
Olen kiinni menneisyydessä, samalla kun epätoivoisesti yritän elää normaalia elämää ja nauttia siitä. Osa minua vetää kohti synkkyyttä, katkeruus nostelee päätään vaikka kuinka yritän painaa sitä pois mielestäni. Olen kiukkuinen muille heidän ”pienistä” vastoinkäymisistään. Olen epäempaattinen ja kyyninen. Piirteitä, joita inhoan. En halua olla tämmöinen, kylmä, kova, tunteeton. Tänään olen toiminut niin kuin pitää muiden hyväksi ja se on nostanut minussa vihan.
Miksi kukaan ei puuttunut minun hätääni, kun olin lapsi? Miksi nytkin suurin osa ihmisistä kääntää päänsä? Yhteiskuntamme on täynnä välinpitämättömyyttä, miksi minä tunnen syyllisyyttä ja pahaa oloa omastani? Minä kuitenkin yleensä pyrin pysähtymään ja auttamaan, toisia hädässä. Miksi vaadin itseltäni loputtomasti ja samalla jätän itseni huomiotta. Väsyn. Turhaudun. En välitä itsestäni, miten siis oikeasti voisin välittää muista? Olen ihmisarvoton raasu, joka vaan valittaa. Mikä minä olen ketään arvostelemaan, ketään ylenkatsomaan? Minä en ole parempi kuin muut, en lähellekään. Miksi en saa päätäni kasaan? Miksi en voi lopettaa tätä ajatusmyllyä. Mieleni ei anna minulle rauhaa. Menneisyys kietoutuu nykyisyyteen. Ne kulkevat käsikädessä vyyhtinä, jota en osaa avata.
Kaikki muistuttaa jostakin. Yritän hyväksyä ja ymmärtää, mutta joku klikki aina jää. Järki ja tunteet eivät kohtaa. Kuilu ja muurit niiden välillä ovat muuttuneet läpinäkyviksi, mutten löydä tietä toisen luota toisen luokse. Katselen itseäni eripuolilla, eripuolilta. Näen ja osin tunnenkin, enkä silti tajua. Mieleni ei ole riittävän vahva, onko se koskaan?
Voiko näistä oikeasti selvitä? Voiko joku sanoa, että mikään ei enää vaikuta elämässä? Onko tuo mahdollista? Onko tuo edes tarpeen? Mitä selviytyminen tarkoittaa? Voinko tuntea joskus itseni ehjäksi, puhtaaksi, kokonaiseksi. Voinko joskus rakastaa itse itseäni sellaisena kuin olen? Kun ei ole koskaan ollut rakastettu omana itsenään, voiko sellaista oppia?
