Juhannuksen mietteitä
Juhannus on onneksi minulle aika merkityksetön juhlapäivä. Suurin osa pyhistä ahdistaa ja herättää negatiivisia muistoja. Tämä keskiyön juhla on kuitenkin säilynyt mielessäni melko neutraalina. Ihana valoisuus ja kokon rätinä rentouttavat. Tuli on elementtinä puhdistava. Sen lämpö rauhoittaa ja liekkien loimua voisi vaan jäädä tuijottelemaan. Ajatukset lipuvat ohi kun vaan seurailee liekkien leikkejä.
Muuten oloni on ollut levoton, joten nautin suunnattomasti huomatessani osaavani myös irroittaa itseni ahdistavista ajatuksista, tunteista ja muistoista. Nyt minun pitäisi pitää taukoa vaikeiden kokemusten käsittelystä pitää itsekin lomaa. Kun tukijani tällä matkalla lomailee. Se kuitenkin herättää minussa myös pelkoa ja ärsytystä. Osa minusta( se pikkuinen) on hädissään. Se ei halua päästää irti. Pienelle loma tuntuu ikuisuudelta. Sille se on yhtä kuin hylkääminen. Se tuntee taas olleensa liian hankala, liian vaativa. Se haluaisi vain kiukutella ja takertua kiinni terapeuttiin. Ei halua päästää sitä lomalle. Samalla osa minusta on täysin välinpitämättömänä. Tukeutuu vahvuuteen. En tarvitse ketään. En kaipaa mitään. Ei minulla ole kenellekään mitään väliä. Järkipuoli taas on tyytyväinen. Saan keskittyä nykyhetkeen. Voin olla luottavainen siitä, että terppa pitää huolta itsestään. Ei uuvuta itseään asiakkaidensa ongelmilla vaan osaa rentoutua ja huolehtia itsestään. Luottaa siihen, että minä pärjään tämän ajan. Eli vaikka pikkuinen minussa huutaa, etten pärjää, järkipuoli yrittää olla sen tukena. Yrittää lohduttaa ja vakuuttaa, että kaikki on hyvin.
Sisäinen kaaokseni on siis valtava. Hylätty lapsiosani, välinpitämätön teinipuoleni ja järkevä nykyhetkessä toimiva aikuinen yrittävät tehdä yhteistyötä selvitäkseen tästä kesästä.
