Jälleen rakennusta
Olen yksin, poikani on exäni kanssa anoppilassa ja tyttöni omalla isällään. Minun pitäisi varmaan tuntea pahaa oloa, pitäisi olla murtunut ja jollakin lailla olenkin. Suru on jossakin minussa, se on läsnä, vaikken sitä nyt tunnekaan. Se on nurkan takana. Tiedostan sen,mutta olen liian innoissani löytäessä itseäni jälleen uudestaan,etten oikein osaa pysähtyä sen äärelle. Minussa on pienten ikävää ja hätää,mutta myös teinimäistä vittu kaikki jääköön uusi elämä odottaa sekä aikuista hyväksyntää ja rauhaakin. Luottoa elämän kantavuuteen. Kyllä kaikki järjestyy, tavalla tai toisella. Uskon siihen vahvasti.
Minussa on aina ollut vahvuutta nähdä hyvää silloin, kun asiat ovat vaikeita. Silloin kun minun on ponnisteltava pysyäkseni mukana elämän syöksykierteessä. Silloin osaan irroittaa ja antautua matkaan. Ottaa iloa irti täysin odottamattomista suunnista sekä vahvistaa itseluottamustani ja nähdä toivoa itse elämää kohtaan. Rakastan täysillä tätä erilaista vaihetta elämässäni,ilman katumusta. Asiat menevät niin kuin niiden kuuluu. Kaikelle on aikansa ja paikkansa.
Elämänkulkua ei voi hallita, pitää vain uskaltaa nauttia kyydistä katsellen ympärilleen iloiten. Jokaisen pilven takaa paistaa vielä jossakin vaiheessa aurinko. Se ei katoa, vaikkei sitä aina näe. Täytyy vain uskoa siihen silloinkin kun se ei paista meille. Joku toinen saa nauttia siitä silloin,eikä toisten ilo ole meiltä pois. Vuoron odottaminen voi turhauttaa ja väsyttää,mutta kyllä paisteesta osaa pitkän sadekauden jälkeen taas nauttiakin aivan erilailla.
