Itsemurhat
Taas hetki sitten menetti musiikkimaailma yhden loistavimmista artisteista. Nyt hänen vaimonsa julkaisi kauniin kirjoituksen miehensä ratkaisun tavallaan ymmärtäen, vaikka suru on hänessä ja erityisesti lasten elämässä tulevaisuuden kunniavieras liki kaikissa tilaisuuksissa.
Minä säästyin tuolta tuskalta juuri ja juuri. Silti katkeruus, mutta samalla pettymys ja ymmärryskin. Tämäkin muistutti teinivuosistani. Salaisesta toiveestanikin, että äiti pääsisi pois, jotta minäkin saisin luovuttaa. Mutta ei. Täällä ollaan edelleen. Ja olen siitä kyllä kiitollinen, mutta tuska joka kulkee mukanani on välillä painaa minut alleen.
Tuota tuskaa vastaavaa kantoi tämäkin taistelija, hyväksikäytöstä selviytynyt, mutta tuska ei vaan päästänyt irti otettaan. Minun äitini taustalla ei luultavasti ollut ihan vastaavaa, mutta alistamista, vähättelyä ja mollaamista kyllä. Tunsin äitini surun ja elämän painon, johon mikään piristyskeinoni ei auttanut. Tunsin hänen väsymyksen! Kivun ja tunteen, että hän on loukussa. Hän halusi pois. Minä vihasin sitä ja samalla ymmärsin. Tahdoin hänen saavan rauhan. Tahdoin hänen onnistuvan. Hän yritti itsemurhaa lääkkeillä. Mikä on aika epätoivoista, hätähuuto enemmänkin kuin todellinen yritys. Muistan kuinka hänet vietiin sairaalaan, kun hän ei herännyt. Muistan hätäni ja vihani. Pelkäsin omaa vihaani. Häpesin sitä. Minunhan piti auttaa ja olla vahva. Itkulle ei ollut tilaa ei lohtua. Se hautautui jonnekin lokeroon. Joku pieni minussa ei ymmärrä. Miksi? Miksi äiti ei rakastanut ja rakasta minua? Miksi se tahtoi kuolla pois? Miksi se jäi eloon?
Tänään äitini soitti minulle. Ei tee sitä ikinä. Heti joku minussa innoissaan. Se välittää sittenkin. Mutta ei, soitti vain kun isäntä käski kysyä ollaanko tulossa Jyväskylän suurajoihin. Vittu. Vittuako niille kuuluu. Kilttinä tyttönä vastasin, etten tiedä katsotaan, mikä on kyllä totta harkitaan asiaa. Sitten suru ja raivo! Ei sitä kiinnosta mitä mulle kuuluu! Ei just ikinä miten voin. Nytkin oli vain viestin välittäjä. Ei mulla ole äitiä. Tai on fyysisesti, muttei psyykkisesti. Ei ole koskaan ollut. Joku pikkukiukku missa huutaa: Mä tahon oikeen äitin!!! Miks mulla ei oo sellasta. Olis kuollu pois. Se olis helpompaa!
Tunnen itseni hirviöksi. Heti iskee pelko, joku paniikki, ettei noin saa ajatella ja tuntea. En mä tahdo kellekään pahaa. Mähän ymmärrän sitä. Se oli väsynyt. Se on herkkä. Se on erilainen kuin minä. Ei sillä ollut keinoja irrottaa itseään tunteistaan. Mulle Disso on ollut pelastus. Se ei ole kyennyt pomppimaan olotilasta toiseen. Se on jumittanut masikseen tai yrittänyt pakoilla manialla. Siltä on puuttunut nämä muut, irralliset osiot, jotka ovat irti muista tunteista, osat joissa saa levätä Ja kerätä voimia seuraaviin hetkiin.
