Itku tuli töissä
Tosi luonnollista pillittää ja panikoida töissä. Voi vittu! Vihaan tätä. Vihaan itseäni. Vihaan tätä vitun ylireagoivaa kehoani. Meillä siis tyhy iltapäivä. Tämmöinen yleisesti ottaen kiva juttu. Jos olisin tiennyt mitä tapahtuu, olisi. Luultavasti saanut psyykattua itseni sopivan irtonaiseen olotilaan. Alussa olikin ihan kivaa. Syötiin ja naureskeltiin salissa kummelijutuille, kunnes paikalle tuli taido kouluttajanainen. Tarkoituksena oli siis harjoitella itsepuolustusta. Irrottautumisia ja huutamista.
Joku mussa heti ihan intsinä, jee täähän on kivaa. Sitten ohjeisti, että ei liikaa voimankäyttöä, ettei ketään satu ja että harjoitellaan yllättäviä tilanteita, eli tarttumiset tulevat yllätyksenä. Pariksi minulle olisi tullut ihminen jota en tunne kovin hyvin, no pyysin vaihtamaan ihmiseen joka tietää taustani, mutta silloin jo paniikki ehti iskeä. Kun sitten eka harjoitus olisi vielä ollut reisiin kiinni käynti niin hajosin jo ihan kunnolla. Itku tuli ja poistuin paikalta.
Rauhoittava naamaan ja pillittäen kävelemään kotia kohti. Automaattiohjauksella jalat liikuttivat tietä pitkin. Soitin mieheni hakemaan mua autolla, mutta en kestänyt paikoilleen pysähtymistä. Pakko vaan kävellä kauas pois työpaikalta. Hirveä häpeä ja itseviha päällä. Miksi en voi olla normaali? Miksi nykyään panikoin joka helvetin tilanteessa? Miksi en saa itseäni enää irti? Terapia on rikkonut minun kykyni olla täysin irrallisena itselleni ja tunteilleni. Olen nykyään liian tietoinen eritasoista itsessäni.
Nytkin tiedostin, että olisin saattanut pystyä toiminaan, mutta silloin olisin luultavasti vetäissyt yli. Huutanut ja hakannut ihan hulluna. Oikeasti satuttanut vastustajaani, tai sitten olisin lamaantunut täysin. Tippunut lattialle ja silloin luultavimmin olisi kouristelut lyöneet läpi. Sepä olisikin ollut noloa kun olisin kramppaillut lattialla haluten kuolla pois. Eli siis jokatapauksessa oli paras että tajusin poistua paikalta, mutta häpeä silti vahvana. Huomenna pitäisi mennä noiden ihmisten eteen, enkä tiedä pitääkö minun avata käytöstäni jotenkin. Osa minussa haluaisi. Osa ei. Osa häpeää osa kokee että mitä vitun välii. Osa haluaisi järkitasolla selittää, mistä on kyse. Osa haluaa vaan itkeä. Osaa naurattaakin. Sekopäinen olo. Vittu. Kyllä tää helvetin elämä traumojen kanssa selvitessä on ihan vitun kivaa! Anteeksi. Kyllä mä arvostankin elämää, vaik just nyt taas hemmetinmoinen sisäinen kaaos vallalla. Huomenna onneksi terapia. Siellä saan Vittu tuntea! Siellä saan näitä ja olla tätä kaikkea ja se on ok.
