Hylkääminen
Hylkäsin ennen kuin hylätään. Se oli tärkeää monelle minussa. Jätin siis kelan vikan kerran menemättä. Kontrollini kuitenkin ilmoitti asiasta. Perui käynnin, mutta selitin sen auki. En pystynyt menemään. En vain kyennyt. Ei ollut sovittuna jatkoja. No sovittiin parin viikon päähän sähköpostilla kerta. Nyt kuitenkin näin kannasta, ettei sairaanhoitopiiri myönnä minulle maksaria. Kotiin ei vielä tietoa ole tullut. Ei ole mitään tietoa jatkosta. Suositus oli itsemaksaen tai jotenkin työryhmän kautta, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa, siitä ei ollut mitään tietoa. Just nyt aivan sama. Tarvitsen paikan, jossa voin tuntea. Jossa voin olla ”minä” ihan sama missä, kuka. En vain pysy kasassa itse. Voin mennä katsomaan kestääkö siellä kukaan mua, mun tunteita. Vai tuleeko olo, että pitää muokkaantua joksikin ”normaaliksi” sellaista en kestäisi. Sellaiseen en enää halua lähteä. Tarvitsen luottamuksen siihen, että tunteeni on ok ja toinen kestää ja osaa mallintaa minulle oikeaa aikuisuutta. Terapeuttiini luotan. Hänet pidän jollain lailla rinnalla ainakin siirtymän ajan. Katsotaan millaista tukea tuota kautta voin saada. En halua suoraan tyrmätä. Voihan se olla, että siellä on joku oppimiskykyinen yksilö. Joku vahvempi kuin se eka seinänkaataja ämmä, josta ei ollut mitään hyötyä. Ehkä voin saada luottamusta myös naisiin, koska miesvihani on hellittänyt hyvin nykyisen miesterapeuttini avulla. Naisia kohtaan hirveä halveksunta äitini heikkouden vuoksi, joten voihan se olla että pääsen terapeutin vaihdon myötä kiinni noihin traumoihini.
Taloyhtiön kokous takana. Terapia ahdistuksen vastapainona taloyhtiöriidat sopivaa vaihtelua. Ihmisten tyhmyys järkyttää. Lakimiehen avulla hoidettu asioita ja sain haukut kun puolustan kaikkien etua, kuinka en olekaan kaveri, kun en mielistellen lähde mukaan joukko psykoosiin hajusta naapurini kämpässä enkä suostu sen korjaamiseen keinolla joka ei poista syytä ja joka tulisi suorittaa kaikkiin asuntoihin. Olen hirviö kun puolustan kaikkien etua. Olen epäinhimillinen. Voi vittu. En vaan jaksa. Ihmisten tyhmyys on raivostuttavaa. Joo kuulostan ylimieliseltä paskalta ja varmaan sitä olenkin. En jaksa olla voi voi, kun yksi itkee pihalla kuinka elämä on pilalla kun asunnossa haisee, sit kun menen haistamaan niin just sillä hetkellä ei haise, mutta silti siellä ei voi asua ja hengittää. Mitään ei ole löytynyt vaikka asuntoa on tutkittu. Ja minä olen hirviö kun en vaan päivittele pihalla, kuinka kamalaa heillä on. Meillä takana 2-vuoden hometalotaustelu. Kaupanpurku tuli, mutta kaikki piti todistaa ja silti menetettiin silloin kaikki säästöt 30000 euroa. Meille pienituloisille melkoinen isku. Mutta ei mä en ymmärrä. Mä en käsitä mitä on odottaa ja heiltä ei ole menny penniäkään omaa rahaa mihinkään. En vaan jaksa. Vituttaa kaikki. Miks mä edes yritän pysyä kasassa? Mitä järkeä tässä on? Mä olen aina häviäjä osapuoli. Aina se selviytyjä. En mä jaksa yksin. Mä tarvin tukea. Mä tarvin apua. Mä tarvin paikan missä saan olla pieni ja heikko. Missä saan itkeä. Tuntea. Vihatakin.
