Huilin tarve
Kehoni pisti taas huilimaan. Olen vetänyt itseni äärirajoille. Hylkäämisen pelko vahvana. Terapianjatkot edelleen auki ja pienet mussa vaan itkee, että ne hylätään. Ne ei saa enää ikinä näkyä. Kukaan ei kuule niitä. Ketään ei kiinnosta. Ne ei saa enää olla olemassa, näkyvänä. Ne ei ole kasvaneet tarpeeksi ymmärtääkseen tämän. Niille tämä on hylkääminen.
Niin terapeuttini kyllä lupasi, että voidaan jatkaa, voin käydä itse maksaen, kun odotellaan vielä sairaanhoitopiirin vastausta, mutta se meni pieniltä minussa ohi. Ne ei vaan tajuu. Niille tää on loppu. Ei ne ymmärrä mitään rahasta ja maksamisesta. Ne ei käsitä miten ensin sanotaan, et tää loppuu ja sit että ei. Ne ei ymmärrä. Ei haluu ymmärtää. On vihaa ja isompien raivoa. On kylmyyttä ja halua eristäytyä koko maailmasta. On surua ja epätoivoa. On tunteettomuutta ja väsymystäkin. On pakoa ja välttelyä. On toipumista tunteisiin ja vain itkua, itkua, itkua.
Nyt sit saikulla flunssan takia, vaikka jonkun Mussa tekis mieli vaan huutaa, että mua vaan vituttaa, mä vaan haluun luovuttaa. Miks mä kävisin töissä? Miks mä huolehtisin itestäni tai perheestäni? Miks mä jaksaisin? Eihän mustakaan kukaan jaksanu huolehtia.
Ainoo kiva tyyppikin isomummo hylkäs kun meni kuolemaan kun olin pieni. Olis voinu ottaa mut mukaa. Sen kaa sai tuntee. En mä siitä kauheasti muista. Pahat venäjän karkit. Kukkamekot. Nuken jonka sain joululahjaksi, jota en ois saanu kinuta. Mä sain siltä jotakin. Kun en saanu haluta keltään mitään. Sitä mun on ikävä. Nyt kun pieni pelkää menettävänsä meidän tuen, meidän turvapaikan ja turvahahmon. Tuo isomummo on siis ollut mulle jonkinlainen hyvän kiintymyssuhteen malli, koska nyt yhdistän tätä siihen.
Pitäis huilia. En osaa. En pysty. Ihan ylikierroksilla, vaikka väsyttääkin. Liikaa taas kaikkea. Aivan liikaa.
