Hissun kissun vaapula vissun
Hyvin hitaasti teen matkaani itseeni. Kohtaan yhä uudelleen kohdat, joita en kykene omaan elämänhistoriaani sulauttamaan. Torjunta hellittää hyvin pikkuhiljaa. Hyväksyntä ja ymmärrys lisääntyy. Oloni on jäsentyneempää vaikka tunnetilani pomppivat edelleen herkästi suuntaan jos toiseen. Minussa tämä ilmenee omalla tavallaan.
Katsoin armanin jakson, jossa samalla dg:llä varustettu siis DID häiriöiden ihminen kertoi tarinaansa. Joo en koe ihan noin. En tarvitse tuollaisia vakauttamismenetelmiä. En tipu kai noin suoraan ja yksipuolisesti yhteen ”osaan”. Minussa nuo ovat läsnä kokonaisempana ja samalla yleensä kuitenkin on läsnä jotakin aikuistakin tietoisuuden tasoa. Silti tuo oli minusta normaalia, enkä voinut ymmärtää kun työkaverini (joka ei tiedä minun taustaani ja dg:täni kauhisteli, miten noin sekava nainen oli otettu mukaan ohjelmaan. Päässäni vittuilin ja kun vihainen, samalla kun joku minussa mökötti, ja yksi oli peloissaan jollain tasolla tunsin häpeää. Joku olisi innoissaan tahtonut selittää miten mekin oltais tahdottu se satu ja miten tykättiin armanista kun luki sitä ja samalla aikuinen minussa selitti järkevästi miten minusta on tärkeää, että näitä eri häiriöitä avataan ihmisille. Miten traumat voivat muokata persoonaa hieman moninaisemmaksi.
Kotona puolestaan pienet minussa sitten tosissaan tahtoi sen sadun. Jonka mieheni sitten lupasi lukea, mutta unohti kiireessä. Kun siitä tuli mökötys hän tiuski takaisin ja hätä häpeä ja itku puuska minussa pienten kautta valloillaan. Aikuisena ymmärsin joo, pienenä en millään. Kun sitten vihdoin rauhoituin sain selitettyä, miten se nyt oli iso juttu minussa jollekin pienille. Kerroin ohjelmasta ja siitä miten tuo triggasi minun pikkuisiin. No mieheni onneksi siitä ymmärsi ja rauhoitteli ja lupasi seuraavana iltana lukea. Ja niin teki. Itku tuli heti kun pieni sai kuulla lempisatuaan. Takertui mieheen. Mies oli siitä nyt taas tosi kiva. Mieheni oli aidosti pahoillaan, hymyillen selitti että olisi pitänyt ymmärtää, muttei just sillä hetkellä väsyneenä tajunnut, että sen kohta 40v vaimo todellakin nyt halusi ja tarvitsi sadun. Että se oli tuossa olossa Iso juttu. Ne tykätään tosta vaikka onkin vähän pelottava ja tyhmä.
Ei ole helppoa elää tämmöisen sekamelskaa kanssa. Pikkuasiat ovat isoja ja joskus taas mikään ei tunnu missään. Hitaasti opettelemme. Minä kertomaan ja tiedostamaan, missä menen. Opettelemaan toivomaan ja pyytämään minulle tärkeitä asioita, olivat ne sitten miten hassuja tahansa. Opettelen hyväksymään pienten tunteitakin omikseni. Ne ovat minua. Eivät erillisiä osia, vaikka jotenkin siltä tuntuvatkin. Yhteys niiden ja järjen välillä on vielä hauras, sitä minun pitää kehittää yhdessä läheisteni kanssa, mutta se vahvistuu. Mallintuu muiden toiminnan seurauksena. Hyväksyvä kohtaaminen luo minulle vahvempaa yhteyttä itseeni myös noissa oloissa. Se auttaa minua voittamaan itsevihaani, mikä niiden tunteiden kohtaamista estää, torppaa ja sabotoi. Jokainen hyvä lempeä kohtaaminen eheyttää, rakentaa uutta minuutta, jossa kaikki ovat lähempänä toisiaan. Minusta tulee jotakin kokonaisempaa.
