Hissun kissun eteenpäin
Oli pakko lopettaa tuo edellinen kirjoittaminen kesken. Ahdistus meinasi heti ottaa liian tiukasti kiinni. Nyt taas keräilin itseni tiukasti takaisin nykyhetkeen ja voin hitusen matkata teinivuosiinkin. Arkeeni siis kuului paha olo. Juomisella yritin turruttaa sisällä vellovaa itseinhoa ja hiljentää itsesyytösten äänen – huonolla seurauksella! Känninen teinityttö päätyikin vaan naurun saattelemana parin teinipojankin viihteeksi.
Itsesyytökseni ja häpeäni sai lisää puhtia ja ainoa odotukseni oli kuolla pois. Oma rohkeus ei kuitenkaan riittänyt tarkkojen suunnitelmieni toteuttamiseen ja huoli oman äitini kohtalosta oli ainoita elämässä kiinni pitäviä voimia. Hän kun oli yrittänyt tappaa itsensä ja jotenkin ajattelin, että jos en ole täällä, hän ei kestä. Samalla kuitenkin kärsin siitä tiedosta, etten ollut riittävän hyvä syy hänelle elää. Miksi oma äitini ei halunnut olla tukenani, miksi hänellä oli niin paha olla, että halusi kuolla? Mitä virkaa minulla täällä oli, oliko elämäni tarkoitus olla vain hyväksikäyttäjäni leluna ja omien vanhempieni kodinhoitajana?
Mikä valtava suru nouseekaan mieleeni, kun edes yritän miettiä noita vaiheita. En ymmärrä, miten voin olla selvinnyt? Miten voin olla hengissä, vaikka päiväni kuluivat erilaisia itsetuhokeinoja miettien, samalla ” normaalia” iloista kilttiä tyttöä esittäen? Mistä sain voimia ja miten pidin pääni kasassa? Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt vähintään romahtaa ja päätyä johonkin laitokseen. En kuitenkaan koskaan ole tarvinnut lääkkeitä ja sain hoidettua kouluni kunnialla loppuun. Opiskelin itselleni mieluisan ammatin ja olen saanut hyvän parisuhteen ja terveitä tasapainoisia lapsia.
Koskaan en ole mitään kokemaani täysin pyyhkinyt muististani, mutta muistoihin liittyvät negatiiviset tunteet olen itsestäni eristänyt. Myöskään fyysistä kipua en juuri tunne. Olen oppinut irroittamaan itseni kehostani kivun hetkellä. Nyt kuitenkin oloni on kai riittävän turvallinen, jotta nuo syvään haudatut muistoihin liittyvät tunteet ovat alkaneet nousta aika ajoin pintaan. Ne yllättävät joka kerta voimakkuudellaan. Tuska ja ahdistus sattuu! Se on joka solun yksinäistä huutoa. Toivottomuutta! Nyt sitä yritän purkaa ulos. Yritän sen kohdata ja ymmärtää tuota pientä lasta, joka en koskaan tuntenut saaneeni olla. Jouduin astumaan liian varhain aikuisten maailmaan ymmärtämättä muuta kuin tilanteiden outouden, likaisuuden, pahuuden, johon koin olevani syyllinen
