Herkillä
Tuntuu, että samalla kun jonkunlainen yhdistyminen mieleni tunnepuolien kesken on käynnistynyt, joillakin tasoilla olen nyt hyvin herkillä. Tunteet hyppivät silmille. En pysy enää näppärästi kontrolissa tilanteissa, jotka aiemmin olisin hoidellut taitavan irrallisena itsestäni. Tämä on kai tätä edistymistä, vaikkei ihan siltä tunnu. Olen tietoisempi kaikista tunnereaktioistani ja osaan jotenkin jopa sanoittaa sitä, enkä edes aikuisena osaa enää hävetä. Ja tästä syystä kontrolli minussa on aivan hädissään. Hukassa. Se menettää otteen meistä. Se ei enää saakaan olla se yksin minä, joka näkyy myös muille. Se joutuu opettelemaan jakamista, vuorottelua ja muiden sietämistä. Tämä on sille vaikeaa. Liki sietämätöntä.
Ihana viikonloppu vertaisen bestis ystäväni kanssa, täynnä aitoa tuntemista siis takana. Tuohon mahtui järkevänä keskustelua omalla tavallaan yhden ns. Idolini kanssa. Se olisi voinut jäädä järkipuoleni kokemukseksi, mutta ystäväni innostumisen seurauksena päädyin sen kainaloon kuvattavaksi. Normaalitilanne, mikä nosti heti minussa paniikin kun koski. Huomasi reaktioni ja selitin sitten aikuisena, että minulla on omat ongelmani koskemisen suhteen, eikä johdu siitä. Samalla purin hammasta etten karju sille vittua. Joku mussa olis tahtoni motata sitä turpaan ja huutaa ettei muhun Vittu saa kukaan koskea. Samalla joku pienempi minussa olisi tahtoni käpertyä ihan siihen kiinni. Tästä kaaoksesta selvittyä itku tuli kaikkien keskellä. Nurkassa sitten tunsin pikkuisen ja naurattikin jo tuo, että jos olisinkin mottassut niin olisinpahan saanut nimmarilla varustetun lähestymiskiellon/ pahoinpitely ilmoituksen. No joo, autossa hirvee itseviha valloillaan. Tiputus ja tärinät ja kehon inhoreaktiot ja halu vaan hakata päätä seinään ja kuolla pois.
Kun sitten sainkin sylissä kouristella ja antaa pienten tunteiden vyöryä läpi turvallisessa silityksessä ja pientä lohduttavassa turvallisessa kainalossa, löytyi taas omaakin aikuista tuonne tunnekaaoksen keskelle. Löydettiin fiksu paikka toipumiseen. Kiivettiin soramontun reunalle, jossa sitten kun mä sain tuntea oli ystäväni vuoro ja sitten oltiinkin pulassa, kun siltä meni täysin jalat alta. Sieltä sitten hissuteltiin mä puoliksi kannoin ystävääni keskellä metsikköä kiertotietä alas autolle. Kerran mentiin nurinkin ja kikatusta riitti. Dissojen päiväkävelyyn meni n. 200 metriä ja puoltoista tuntia. Lopussa vielä vattu ja nokkospuskat ja mulla kaprit mutta, kun mulla jalat liikku mut ei tuntenu mitään niin sillä ei ollu väliä ja ystäväni jalat edelleen osin toimintakyvyttömät, joten sieltä sit rämmittiin läpi. Kotona illalla kiva kirvely koivissa kun taas tiedostin ne paremmin. Mut joo elämys mikä ei heti unohdu. Mitä tästä opimme. Tuntea ei kannata paikassa, mistä on vaikea kulkea käpsytellen pois! 😄
Meiän bestis!!! ♡♡♡
❤ Bestis ×n.30. 😄