Heiluntaa
Kiikun kaakun, tunteideni kanssa keinun jälleen vuoristoradalla. Pelkään tuntea. Pelkään luottaa ja tukeutua. Raivo yhteiskunnan tavasta asettaa raamit toipumiselle. Jokaisen prosessi on yksilöllinen eikä sitä pitäisi katkaista jonkun typerän keskiarvo oletuksen mukaan.
Mulla siis terapiakatkolla ja jatkoista joko itsemaksaen entisellä vaihtoehtona tai sitten uudelleen alusta aloittaminen täysin vieraalla naisterapeutilla. Joo heti karvat pystyssä, vaikka järjellä tiedostan että tämä voi olla hyväkin asia. On mulla kuitenkin traumoja äitiinikin liittyen ja nyt kun olen saanut luottamusta miesterapeutin kautta tuohon sukupuoleen rakennettua voisi äitisuhteen käsittely olla jopa tehokkaampaa naisterapeutin kautta, silti valtava vastustus ja vittuilu ja pienten hätä päällä. En jaksaisi pohtia mikä on nyt fiksuinta. Vittuilija minussa tahtoisi heittää hanskat tiskiin ja palata vanhaan -mä pärjään loistavasti yksin enkä ikinä saatana puhu kellekään mitään. En luota kehenkään.
Kontrolli minussa tahtoisi asettaa väkisin itseni tähän uuteen terapiasuhteeseen ja näppärästi keskustellen ilman tunteita nyt suorittaa itseni kuntoon. Sitä pelottaa, että muut tunteet näkyy, nehän ei oo sallittuja. Ei julkisella puolella voi tuntea. Nehän kirjoittaa kaiken kantaankin. Mitä musta sitten ajatellaan, muahan pidetään ihan skitsona jos puhun puolista?
Pienillä suru ja ikävä turvallista terapeuttiamme. Ne kuvittelee, että se hylkäsi. Ei tajua, että meillä on aika ensi viikolle. Ne ei haluu puhuu tolle naiselle mitään. Se on pelottavan anysoijamainen. Etäinen. Se kyseli kauheesti. Eikä me tahota puhuu. Toi tila oli karu ja kova. Ei mitään pehmeetä turvakoloa. Tyhmäpaikka. Kaikukin. Se oli pelottavaa.
Vittuilija oli tosta innoissaan. Jee jos täällä huutaa vittua se raikuu koko talossa. Kaikki kuulee. Siellä oli kiviä ikkunalaudalla. Olipas se tyhmä. Ei tajuu, et noita vois viskellä pitkin seiniä, jos sille päälle sattuu. Ei kovin kokenut terapeutti, kun ei tommosta tajuu.
Kokonaisuutena jäi varovaisen tunnusteleva olo. Vaikea tajuta, että voin sanoo, jos tää ei toimi. Tähän ei ole pakko väkisin yrittää sopeutua. Vaikea ymmärtää, että Joo jatketaan edelleen tuolla tutulla turvallisella terapeutilla ainakin tässä rinnalla, etten rasitu liikaa, kun ei tuolla tosiaan heti voin tuntea ja olla rauhassa tämän kaaoksen kanssa. Vaikea tajuta, että minulla on vaihtoehtoja. Voin antaa itseni rauhassa katsoa mikä tuntuu hyvältä ja minulle sopivalta. En ymmärrä semmoista. Koen tämän pakkona. Pakko sopeutua kiltisti. Pakko muokata itseni uudestaan tähän sopivaksi. Onneksi se ei taida enää ihan onnistua. Olen kuitenkin sen verran hyvällä tiellä itseeni ja tunteisiini, etten taida enää päästä täysin niitä pakoon. Väsyttävää ja turhauttavaa joka tapauksessa.
