Heikkona
Inhoan tätä. Vihaan tunteita. Vihaan tuntemista. Vihaan tarvitsevuutta. Vihaan itseäni. Vihaan terapiaa. Hirveä ristiriita päällä. Nyt pitkästä aikaa terapia enkä saanut suutani auki. Tunteet veivät taas täysin omaan maailmaansa. En minä halua enää koskaan puhua tai kirjoittaakaan yhtään mitään. En halua tuntea ja silti tuntuu. Silti sattuu ja itkettää ja kaipaisi vaan syliin. En saa tuolta yhtään mitään. Ei terapeutti voi minua auttaa. Ei terapia minua auta. Minä tarvitsisin jotakin paljon konkreettisempaa. Syliä, turvaa. Silitystä. Sellaista äitiä tai isää. Enkä saa sitä mistään ja se sattuu. Sattuu niin hirvittävästi. En kestä. En voi puhua. Ei pieni voi sanoa mitä tarvitsee koska se muuttaa kaiken. Ei pikkuinen halua mitään mikä ei ole aitoa ja tule luonnostaan. Se kokee, että on paha ja likainen ja siksi sitä ei haluta syliin. Ei se tajua, että olen aikuinen. Ei se tajua että sanat merkkaavat jotain ei ne sille ole todellisia. Se on vihainen, surullinen, väsynyt, turhautunut ja pettynyt. Se haluaa vetäytyä kuoreensa piiloon eikä enää koskaan tulla ulos. Se ei luota. Ei halua luottaa. Ei minussa ole nyt riittävästi aikuista. Olen liian rikki. En jaksa. Kuka ottaisi vain syliin ja rutistaisi. Silittäisi ja lukisi sadun. Antaisi vain olla turvassa kainolossa. Kuka? Onko se liikaa pyydetty? Miksi minä en pääse lähelle turvaan?
