Harhaluuloja
Luulin, että voisin hallita tätä prosessia. Luulin, että voin valita mitä tunnustelen, mitä käsittelen ja miten syvälle uppoan. Pyh. Sain taas huomata oman rajallisuuteni. Oman hallitsemattomuuteni ja sen miten loistava ihminen minua tällä matkalla auttaa. Hän onnistuu aina kääntämään huomion kipukohtiini, jolloin hallinta katoaa ja suojat pettävät. En pysty olemaan se järkitasolla toimiva sivistyneesti analysoiva ja keskusteleva aikuinen vaan humpsahdan jonkun tunneaallon mukana ihan eri ulottuvuuteen.
Se ei enää pelota, vaikka ahdistus onkin noissa hetkissä jotain käsittämätöntä. Näin jälkikäteen ihan epätodellista ja silti tiedän, että se kaikki tulee minusta. Se on vuosien aikana sisääni padottua tuskaa. Nyt sille on riittävän vahva ja rohkea tukija. Ihminen, joka pysyy tyynenä minun panikoidessa, en olekaan yksin. Se on kummallista. Se on outoa. En minä voi tukeutua kehenkään. Olen aina pärjännyt yksin. Miksi nyt en edes halua olla vahva? Haluan olla heikko ja pieni, haluan tulla nähdyksi kokonaisena, omasta mielestäni likaisena, pahana, huorana. Ja vaikka minun tulee valtavan paha olla on siinä silti jotain järjettömän vapauttavaa ja puhdistavaa. Jotain synninpäästön tapaista kaipaan. Olen itse tuominnut itseni osallisuudesta pahaan ja joku minussa toivoo vakuutteluja siitä, ettei se ollut sen vika. Järjellä tiedän ja tajuan sen itsekin, mutta tunnetaso ei usko. Ei käsitä. Häpeä on edelleen läsnä tuntemisen ja puhumisen tai sen yrittämisen jälkeen, mutta silti olo kevenee koko ajan. En joudukaan enää kantamaan taakkaani yksin. Joku on valmis kuulemaan ja vain olemaan läsnä. Joku joka ei tee pahaa, vaikka minä olen avuttomana sen edessä. Miten pienestä voikaan ihminen olla kiitollinen!
