Häpeässä kasvanut
Mitkä tunteet hallitsivat lapsuuttani? Surua, vihaa ja syyllisyyttä olenkin jo sivunnut, mutta yksi voimakkaimmin kasvuani varjostaneista tunteista oli häpeä. Häpeäni oli niin syvä, että se toimi eristäjänäni myös ystävistäni. Se teki muurin minun ja muiden väliin. Sen takaa kurkistelin muiden leikkejä ja siihen kietouduin aina iltaisin yhä uudestaan.
Mikä on häpeän tarkoitus? Eikö se ole auttamassa meitä toimimaan oikein? Sen avulla ihminen pyrkii kehittymään ”paremmaksi” ihmiseksi. Se estää tekemästä moraalisesti arveluttavia tekoja. Mutta miten siitä pääse eroon, etenkin silloin kun se ei edes kuuluisi itselle? Minä koin olevani osallinen pahoihin tekoihin. Aikuisena ymmärrän, ettei näin ollut. Mutta lapsena tuo osallisuuden tunteeni oli minulle itsestään selvää. Minun pitikin hävetä pahuuttani, likaisuuttani. Minä sain kaiken aikaan – niin hän sanoi. Hän oli aikuinen ja aikuiset tietävät. Enhän minä lapsena voi tietää. En minä voi väittää vastaan. Hän on kiltti. Hän haluaa suojella minua häpeältä. Hän lupaa säilyttää salaisuutemme. Hän on minun puolellani, niin siis silloin luulin ja otin koko häpeän taakan harteilleni.
Häpeästä tuli minun vankilani. Se oli suurin suuni sulkija. En tarvinnut uhkailuja, vaikka niitäkin vanhempana kuulin. Häpeä oli koukkuni, jonka avulla siimaa sai vedettyä aina vain kireämmälle. Sen turvin minut sai aina vain lähemmäs ja syvemmälle mukaan kieroutuneisiin leikkeihin, joissa tarkoituksena oli tuottaa mielihyvää toiselle meistä. Minulle jäi se mielipaha, itseinho ja syyllisyys. Kun lapsena kokee tehneensä jotain pahaa, ymmärtämättä mitä se on, silloin haluaa vain, ettei kukaan saa tietää. Ja kun se, joka tietää lupaa, ettei kerro kenellekään ja johdattaa tekemään lisää pahaa – syntyy kierre, jonka pysäyttäminen on liki mahdotonta. En nytkään, aikuisena, oikein osaisi neuvoa pikkuminääni toimimaan toisin. Minä tiedän, että en olisi puhunut. En olisi pystynyt murtautumaan häpeän muurini läpi, koska paljastuminen tuntui pahemmalta kuin kuolema. Paljastuminen olisi ollut äärimmäinen nöyryytys. Se olisi ollut minun loppuni.
Ehkä minulla olisi ollut pienen pieni toivo pelastua, jos olisi ollut joku riittävän luotettava aikuinen tukena. Kulkemassa käsi kädessä läpi tuon mustan salaisuuden verhon. Tuon aikuisen olisi pitänyt tehdä hirvittävän paljon työtä luottamukseni saamiseksi. Sen olisi täytynyt oikeasti välittää ja haluta todella nähdä, mitä minä käyn läpi. Sen olisi täytynyt nähdä iloisen, vahvan kuoreni lävitse. Mutta sellaista ei ollut – olin yksin taakkani kanssa! Häpeästä tuli turvani, jonka sisällä olin myös tavallaan piilossa. Se häivytti minun sisimpäni muilta, tehden minusta erilaisen. Pelkäsin muiden lasten näkevän häpeäni lävitse. Näkevän minun pahuuteni. Huomaavan likaisuuteni.
Pahimpia olivat koulun terveystiedon tunnit, niissä kun kerrottiin hyvää tarkoittaen oman kehon arvosta ja siitä kuinka sitä tulee arvostaa ja suojella. Nuo hyvää tarkoittavat valistustunnit vain lisäsivät häpeääni. Minä olin jo toiminut kaikin tavoin väärin ja sitä en halunnut kenenkään saavan tietää. Minä en ollut tutustunut kehooni rauhassa ikäiseni pojan kanssa. Minulla ei ollut noita hapuilevia jännittäviä ensi kosketteluita ja pieniä pusutteluja, joista kuiskutellaan parhaille kavereille. Minä kyllä kuuntelin muiden kertomuksia surullisen haikeana. Minä tunsin itseni liian vanhaksi. Liian isoksi tytöksi. En ollut pieni ja viaton. En ollut kuten muut ja se hävetti! En tiennyt, ettei se ollut minun syytäni! Minun mielessäni, minä olin se paha. Minä olin epänormaali, kun sain aikuisessa aikaan haluja, joita en ymmärtänyt. Ja sitä häpesin.
Myöhemmin häpeäni kasvoi vielä entisestään, kun kehoni oppi vastaamaan tekijän kosketuksiin. Minusta tuli vielä enemmän osallinen, koska jollain tasolla kaipasin ja halusin noita hetkiä. Itseinho kalvoi sisintäni, mutta kehoni reaktioille en voinut mitään. Miten voin vastustaa, kun kehoni puhuu toista kieltä. Ei tottele mieltäni. Inhoan kehoani yli kaiken. Haluan repiä ihoni irti. Raastaa sen vereslihalle, jottei se tunne mielihyvää, josta tulee ällöttävä paha olo. Häpeän tuota tunnetta, jonka hyväksikäyttäjäni sai minussa aikaan. Hän odotti, että luovutin. Hän odotti, että rentouduin. Ei kukaan jaksa alituisesti taistella vastaan. Kun tilanteet toistuvat yhä uudestaan, on jossain vaiheessa helpompi vain luovuttaa. Tuo luovuttaminen hävettää. Minun olisi pitänyt olla vahva. Vastustaa voimakkaammin. Olla tuntematta. Pitää pääni kylmänä ja itseni etäisenä, mutta en pystynyt. Ja sekin hävettää!!!
