Häpeänkin kanssa voi elää
Avautumiseni kirjoittamisen muodossa nosti valtavan häpeän, jonka kanssa kipuilevana menin terapiaan. En halunnut katsoa, en tulla nähdyksi. Hirveä ahdistus ja välttely, mistä nopea pudotus taas unohtuneisiin kokemuksiin. Häpeän määrä on käsittämätön, mutta terapeutin rauhallinen olemus saa sulamaan. Kiukku laantuu ja tunteet vaihtavat paikkaa valtavalla tahdilla. Kaikki torjunta keinot käytössä vuorotellen ja yksi vaan pysyy tyynenä kaiken kanssa. Lopulta omakin kiukku, välttely, jäätyminen, pelko, ahdistus, iloinen välttely sulaa suruksi. Itkuksi, jonka jälkeen tulee tasaisempi, rauhallisempi, hyväksyvämpi olo.
Nyt väsyttää. Valtava voiman ponnistelu takana. Tunteiden torjumisen yrittäminen vie valtavasti psyykkistä energiaa. Se kuluttaa loppuun. Haluaisin olla tuntematta. Haluaisin vain unohtaa, mutta tämä ei mene niin. Kirjoittamalla avauuminenkin on välttelyä. Helpompaa kuin kasvotusten häpeän kohtaaminen. Siihen en vielä kykene. Puhumiseen. Mutta opin koko ahan paremmin elämään oman ällötyksen ja likaisuuden tunteeni kanssa. Avautumalla kohtaan lisää häpeääni. Tajuan omaa rajattomuuttani. Minulla ei ole koskaan ollut omaa kehoa. Ei minulla ole ollut oikeutta itseeni. Kroppani on ollut muiden käytössä. Muiden omaisuutta koko ikäni. Ei sillä tunnu olevan väliä. Vaikka järjellä tajuan, että sillä olisi kuulunut olla. Sillä kuuluisi olla. Minulla kuuluisi olla omat rajat ja oikeus niiden puolustamiseen. Nyt saan huutaa vastaan. Saan pitää puoliani, eikä tuo suutu minulle. Ei satuta. Ei tee pahaa. Ei Koske! Minulla on oma tila. Omat rajat. Minulla on oikeus tuntea. Saan olla vihainen. Saan olla surullinen. Saan olla hiljaa tai saan puhua. Tämä on kummallista. Minä saan olla. Kaikki minussa on tuolle omituiselle terapeutille ok. Se ei tuomitse. Ei pakota tuntemaan jotain mitä en tunne. Ei pakota piiloutumaan hymyn taakse. Sietää tuskani. Sietää ahdistukseni. En tajua mitä tämä on. Minusta tämä on kummallista.
Ei ollut minä olo. Ja silti tiedän, että tänäänkin olin minä, joka tunsi. Häpeän keskeltä löytyi joku, joka uskalsi katsoa silmiin. Eikä nähnyt inhoa pientä likaista ällöttävää pikkutyttöä kohtaan, joka tunsin olevani. Hyvin peittää tunteensa on jonkun osan minussa ajatus. Mutta pientä se ei haittaa. Se haluaa uskoa. Se haluaa ajatella, ettei ehkä olekaan paha. Pikkuinen minussa tuntee itsensä rohkeaksi. Se uskalsi kirjoittaa mitä on tehnyt. Se haluaisi kysyä eikä muut isät tee niin lastensa kanssa, mutta sitä se ei kehtaa vielä tehdä. se haluaa tietää miksi iskä tekee niin? Miksi äiti ei tee mitään? Se tahtoo ymmärtää. Enkä osaa sille selittää. En vaan osaa. Se ei tunne vihaa. Se tahtoo olla kiltti tyttö. Se tahtoo olla hyvä ja tahtoo miellyttää. Siitä se on kummallista, ällöä, mutta se on silti utelias. Se ei tajua mikä siinä on väärin, mutta se tuntee että se on väärin. Pieni minussa haluaa vain että siitä tykätään. Yritän antaa pienelle turvaa. Sitä nyt tarvitsen kovasti.
