Hämmennys
Mitä kovemmin yritän leikkiä ja ”esittää” normaalia, sitä ahdistuneemmaksi muutun. Nyt kun olen taas antanut itseni olla vapaammin kaikkea, mitä tunnen olevani on minun helpompi hengittää, vaikka samalla jotenkin tiedostan tämän oman minuuteni eriskummallisuuden ja silti myös sen oman logiikkansa. Järjettömyydessäni on järkeä. Kaikelle on jokin selitys ja syy, mutta se ymmärtävätkö/ osaanko selittää tätä itsestäni ulos jää kysymysmerkiksi.
Nytkin olen ollut melkoisen hukassa itsessäni, kaaoksessa, kun koin jälleen, ettei edes toinen terapeuttini ole edelleenkään käsittänyt mitä tarkoittaa minun pienten tasolla toiveeni ja tarpeeni kokea turvallista läheisyyttä. Hän on aina vältellyt ja kierrellyt ja kaarrellut aihetta, mikä on nyt ollut enemmän tapetilla toisessa terapiasuhteessa kokemani pienten tasojen hyväksynnän ja luottamuksen kasvaessa. No vaarini yritti nyt muokata toimintatapaansa, suloisen kömpelöllä tavalla hän antoi lähtiessä halin, mikä oli pienille minussa tärkeää, kun ne ovat aina kokeneet itsensä likaisiksi, kuitenkin tuo ajoitus ja yllätyksellisyys ja siihen liittyvä erikoinen pikkulisä sai minussa aikaan tunneruletin, jota ei ajan loppumisen vuoksi tullut käsiteltyä. Minussa osa oli täynnä pelkoja, epävarmuutta, kysymyksiä.
Muuttuuko tuokin nyt pahaksi, teenkö siitä pahan? Eikä tuo osaa rauhoitella minua näillä lapsen tasoilla. Jään yksin kysymysteni kanssa. No vastauksen sain kyllä sähköpostilla, mutta kovin aikuisen tasoisen, en sitä lapsen tunnetasolla ymmärrä. Toinen terapeuttini osaa paremmin selittää auki pienille minussa, mitä kaikki tarkoittaa ja nyt hirveä ikävä sen luokse turvaan.
Niin tämä on minun aikuisen ihmisen elämää. Täynnä pienen tasoisia pelkoja ja teinimäistä vittuilua siitä miten tyhmä olen. Miten tyhmää on kaivata turvaa. Miten tyhmää on yrittää edes ”toipua” kokemuksista, joita en edelleenkään edes käsitä. Minulta kysyttiin tänään, mitä ajattelen hyväksikäytöistäni ja jumitin aivan täysin. En mitään. Sehän oli kaikki vaan osa mun arkea, joista kuitenkin on jäänyt minuun kuopat, joihin putoan yhä uudestaan. En minä osaa eritellä tunteitani, kun en tunne niitä kokonaisuutena. En tunnista ja osaa niitä nimetä. En hallitse kehoani ja toisaalta olen siitä ihan irti ja se toimii automaattiohjauksella. En koe itseäni kokonaisena vaan kokonaisuutena. Mikä on siis minun mielipiteeni, ei harmainta aavistustakaan! En minä ole mitään mieltä. Minä elin sitä. Minä elän sitä joillain tasoilla edelleen. Minä elän kuitenkin muutenkin. Olen yhtäaikaa normaaliarkea elävä ihminen ja menneisyydessä vellova rikottu lapsi/ nuori/ teini. Olen jotakin, mitä en vain ymmärrä.
