Haluan pois
Haluaisin vain piiloutua yksin johonkin pieneen koloon ja jäädä sinne. En halua tuntea, en puhua kenellekään enää ikinä mitään. Ei kukaan auta, voi auttaa. Ei puhuminen auta. Ei tunteminen helpota tai muuta mitään. Ei kukaan voi korjata tai muuttaa sitä mikä minussa on mennyt rikki, jäänyt vaille jo aivan liian pienenä. En jaksa tuntea tätä tarvitsevuutta. En jaksa käydä tyhmässä terapiassa. En minä sillä korjaannu. Tietoisuus lisääntyy, so what. Mitä vittua se mun oloa helpottaa. Ei yhtään mitään. Järkipuoleni on aina ollut hyvin kartalla kaiken paskankin keskellä, tunnetasot vaan on ristiriidassa ja kaaoksessa keskenään. Enkä jaksa sitä. Se vituttaa!
Minä tarvitsisin vain turvallisen kainalon mihin käpertyä, kainalon jossa saisin tuntea itseni pieneksi. Jossa saisin vain olla ja itkeä. Jossa joku silittäisi ja lupaisi ettei kukaan enää koskaan satuta, tee pahaa, koske väärin. Se kertoisi pienelle minussa, ettei se ole likainen ja paha. Vannoisi, että minuunkin voi koskea tahtomatta mitään muuta. Sanoisi, että minäkin saan toivoa ja haluta kainaloon, eikä se tee minusta huoraa. Ei tee minusta ällöttävää, pahaa, kuvottavaa. Sitä minä tarvitsen enemmän kuin mitään muuta ja tiedostan etten sitä voi koskaan saada. Kukaan ei voi olla minulle se turvallisen vanhemman malli, mitä minulla ei koskaan ole ollut. Tämä tietoisuus saa minut vain hiljaiseksi. En jaksa tuntea mitään. Ei ole vihaa. On vain tyhjyys. Pettymys ja sanaton turhautuminen. Hiljainen hyväksyntä tosiasiasta, etten ole koskaan ollut, enkä koskaan tule olemaan pyyteettömän rakkauden, kosketuksen arvoinen. Ja se sattuu. Se sattuu aivan valtavasti. Sen kivun kanssa olen ja tulen aina olemaan yksin.
En minä tarvitse mitään terapiaa. Kyllä minä tiedän, mikä kaikki elämässäni on ollut pielessä jo alusta saakka. Kyllä minä tiedostan miten kieroutunut perheemme on ollut. Kyllä minä hahmotan, miten kaikki kokemani paskat linkittyvät toisiinsa. Miksi siis enää kävisin siellä itseäni kiduttamassa? Jokainen tunnettu paska vaan lisää minussa tätä jotakin vanhemman kaipuuta ja samalla tämä hajottaa minua vaan lisää kun jään taas kerran yksin, kun jälleen tajuan, että joo kelpasin kyllä lähelle, kun minulle sai tehdä mitä vaan, mutta en kelpaa lähelle ihmisenä. Joku minussa ei enää usko tällaisen terapian tehoon. Ei usko tämän kantavan. Minä tarvitsen aivan muuta. Eikä sitä mitä tarvitsen voi kukaan terapeutti antaa. Joo enkä sano, ettei tästä prosessista olisi ollut hyötyä. Olen kyllä saanut luotua selkeämmän kokonaiskuvan omasta täydellisen paska lapsuudestani. Olen pystynyt yhdistämään tunteita ja järkitasoa toisiinsa. En enää pelästy tunnetasoille tipahtamista niin kuin ennen. En ahdistu tunteistani niin helposti vaan uskallan antaa niiden kulkea lävitseni. Muistaminen ei pelota ja ristiriitaisten puolieni kanssa pystyn jo ”neuvottelemaan”. Aikuinen minussa osaa jakaa vuoroja ja hallitsee tätä kaaosta suht kiitettävästi kuitenkin antaen kaikille tilaa tuntea ja näkyä. Mutta silti luulen, että jollain tasolla olen valmistautumassa tämän tien lopettamiseen. Terapiaprosessille ainakin osa minussa haluaa jo sanoa; kiitos ja näkemiin!
Mietin onko tämä pakenemista, mutta tunnen, ettei nyt ole kyse siitä. Tämä ei ole halua luovuttaa vaan, vaan tiedostamista terapian rajoista, rajoituksista. Siitä mitä sillä voidaan ja tässä tapauksessa ei voida saavuttaa. Ihmiset ovat erilaisia. Jotkut tekevät töitä vapaina muiden ja omista kahleistaan. Terapeutitkin ovat ihmisiä, heillä on omat rajoituksensa. Arvostan terapeuttiani suunnattomasti. Hänessä on rauhallisuutta ja vakautta, mutta hänessä on myös pelkoa. Hän turvautuu ammattiroolinsa taakse. Eikä siinä ole mitään väärää, mutta ihmisenä minä tarvitsen tunnetta puhtaasta aidosta välittämisestä. Se on vapaata kaikesta seksuaalisuudesta. Se on vapaata kaikesta sellaisesta kiintymyksestä ja sitovasta rakkaudesta. Se on jotakin syvempää ja samalla laajempaa. Se on universaalia, kaiken täyttämää hyväksyntää Ja sitä en tuolla koe. Minussa itsessäni joku puoli on vapaampi. Minussa joku puoli osaa ja uskaltaa antaa muille sitä mitä itse niin kovin tarvitsisin. Minussa joku näkee tuon saman kaipuun liki kaikissa ihmisissä. Omassa työssäni minä huomaan, miten tärkeää on nähdä asioita myös ammattiroolin ohitse. Miten aito kuuleminen vaatii joskus herkkyyttä. Miten joskus halaus on tärkeämpää kuin yksikään sana tai lohduttava katse, miten kosketuksella voi tuoda turvaa, miten oikeanlainen ele on todellisen ymmärryksen ja välittämisen paras osoitin, miten se palkitsee molemmin puolisesti. Joskus oma työni on minulle parasta terapiaa, siinä saa onnistumisen kokemuksia, siinä tunnen itseni hyväksi ja tärkeäksi.
