Haluan olla vapaa
Haluaisin kovasti olla ”toipunut”. Haluaisin olla yli kaikesta, vapaana menneisyyden kahleista. Terapiatauko saa minussa esiin sellaisen- minä pärjään vallan mainiosti ihan itse, itsevarman puolen, joka haluaa uskotella kaikelle minussa, ettei mikään tunnu enää missään. Tuo ei ole oikeaa toipumista. Tuo on sellaista nuoren uhoa ja huomaan, ettei se enää uppoa minuun niin hyvin kuin ennen. Ja se taas kiukuttaa tuota puolta. Miten niin muka tarvitsen vielä terapiaa? Minähän olen ihan sinut koko itseni ja menneisyyteni kanssa. Minä tiedostan ja tajuan jo mielestäni ihan kaiken ja ihan oikein. Miksi minun enää muka pitäisi mitään muuta ymmärtää? Mitä tässä rypeminen enää hyödyttää. Tapahtunut mitä tapahtunut, so what! Ei vois vähempää kiinnostaa. Nythän on kaikki vallan mainiosti. Mitä sitten, jos ja kun välillä putoan pikkuisempien tunnetiloihin, mä handlaan nekin jo ihan suht ok, joten en mä niihinkään enää apuja tartte? Joo pikkuisista mä en edelleen tykkää, mutta jos ne täällä on niin olkoon. En mä Jaksa niitä enää koko ajan törkkiä syrjään ja haukkua. Minkäs ne tyhmyydelleen voi? Joo toi tylsä aikuinen hoitaa perhe elämän ja työt, joten en mä siitäkään jaksa kauheesti välittää. Se ei tykkää, jos sabotoin sen aikaansaannoksia, joten on sentään tarjonnut mulle omaa ajanvietettä (wreck this journal) kirjan. Ja pääsin mä viime viikonloppuna konserttiinkin, jee! Meillä on oikeestaan aika kiva porukka, täällä mun päässäni! En mä halua luopua tästä! Tarkoittaako eheytyminen ja yhdistyminen, jonkun täällä häviämistä? Mä en tahdo sellaista! Mulle tulis tosi yksinäinen olo, jos ei oltais tämmöinen suht kiva kokonaisuus. Kyllä täällä riitojakin tulee, mutta niitähän on kaikilla, eikös? Eihän kukaan voi oikeasti olla aina yhteneväistä mieltä kaikesta, vai voiko? Täähän on vaan ajatusmaailman rikkautta, eikös niin? Tiedostan kuitenkin että mä olen vaan yksi ainut ihminen! Ei mussa ole persoonia, vaan persoonassani on eripuolia/ osia!
