Halu olla rakastettu
Uusi alku, uusi ihminen. Vaikeaa. Miten olla minä? Kaikkea mitä olen. Miten olla kokonaisempi, kun pelottaa? Ei minusta voi tykätä, ei, jos olen kaikkea, mitä olen. Vai voiko? Voiko tätä ymmärtää? Tästä tykätä. Tuo on suloinen, rento. Vitun hyvis – paska! Vihaan tommosta. Se saa mut hätääntymään ja rauhoittumaan yhtäaikaa. Tykkään olla lähelläkin. Sen kosketus tuntuu hyvältä. Tipuinkin, pienesti, se oli suht rauhassa. Vittu! Saatanan paska. Sillä on mutkaton asenne elämään. Mut se on kauheen vanha! Eikä ees oikeesti oo, mut kun mä en tajuu, et oon jo ite 40. Vittu. Ei se oo kun seittemän vuotta vanhempi, kiva huumorintaju, nuorekas, mut ei yritä olla enää mikään teini. Tiedostaa saatana ikänsä. Ei etsi mitään teinityttöjä, on sellaisen isä! Helvetin hyvä semmoinen. Ihana!
Miten tän pään kanssa voi saada mitään hyvää? Miten tän kanssa eletään normaalia elämää? Miten yhdistetään äitiys ja seurustelu? Tavallaan meni tosi hyvin. Silti kuohuu. Exä näki samantien, oli pihassa kun hän tuli, menin ihan jumiin. Kaikki tulee kerralla, mikä voi olla hyväkin. En pääse lokeroimaan liikaa. En pääse mukautumaan, kun roolit/minätilat sekottuu oikeen kunnolla. Mut ei tääkään tunnu hyvältä ja tuntuukin. Vittu. Onko tämä muilla näin vaikeaa? Miten uudet suhteet yleensä toimii? En pääse unohtamaan. En pääse irti, kun toinen on turvallisen säännöllinen ja säntillinen. En pääse kunnolla panikoimaan, kun toisesta huokuu rauha, sen asenne on läheisyyteenkin leppoisan, leikillisen, huoleton ja mä vaan imeydyn mukaan. En voi ottaa huoraroolia, kun rajaa, ohjaa kauniisti hellempään, vittu. Ei musta oo tähän. Ei musta oo. Ja silti tykkään. Sain olla kainalossa, nukkua ihan kiinni, sylissä, turvassa. Ei valitusta, miten tulee kuuma tai painan. Koskee lempeän varmasti. Tietää mitä haluaa, miten haluaa. Osaa puhua, ehkä hetkittäin liiankin kova höpöttäjä, mutta osaa olla hetkessäkin, hiljaa, nauttien. Tykkään. Ja vihaan tätä. En halua kiintyä. En halua haluta ja silti haluan. En halua ihastua, mutta en osaa stopata.
Onneksi olen aikatauluttanut elämäni kiireiseksi. En ehdi näkemään ”liian” usein. Samalla se tekee tästä vaikeaakin. En pysty luomaan yhteyttä niin hyvin kuin toivoisin. Lapset tuo omia haasteita. Miten voi toimia? Mikä on oikein? Onko väärin, että näkee näin pian. Mutta, kun ei muuten voisi nähdä ikinä. Ei vaan osu aikataulut yksiin. Menenkö liian kovaa? Petynkö, tipunko, olenko vain hyödyke? Jälleen kerran naiivi ihastunut pikkutyttö. Mistä tiedän, onko tämä minulle hyväsuhde? Voiko sitä koskaan tietää?
